— Sallikaa siis minun, sanoi hän, lausua teille jokunen sana. Sisällinen ääni sanoo, että viimeinen hetkeni on tullut. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, joista täytyy erota, ja jotka minua surisivat, mutta minulla on vanha toveri, josta eroaminen tuntuu tuskalliselta. Tämä vanha toveri, jonka kanssa usein olen retkeillyt aavikolla, on hevoseni. Sen lahjoitan minä teille, Baraja-ystäväni; kohdelkaa sitä lempeästi, rakastakaa sitä niinkuin minäkin olen sitä rakastanut ja sekin on rakastava teitä. Minulla oli toinenkin samanlainen, jonka tiikeri repi; meistä kolmesta jää tämä viimeiseksi.
Näin sanoen osoitti ukko jaloa juoksijaa, joka seisoi muitten hevosten joukossa. Sen kaula oli kumarruksissa, kun ohjakset olivat satulaan sidotut, ja ylpeänä pureskeli se kuolaimiansa. Paimen meni sen luokse, silitteli sen selkää ja palasi sitten vakavana.
— Kuulkaa, sanoi hän Barajalle, osoittaakseni jo ennakolta kiitollisuuteni siitä huolenpidosta, jota tulette vanhalle ystävälleni osoittamaan, tahdon opettaa teille värssyn eräästä virrestä, joka sopii kuolevalle…
— Kuinka se kuuluu? kysyi Baraja kummastuneena, kun ukko yht'äkkiä vaikeni.
Mutta turhaan odotti hän vastausta. Vanha paimen ei voinut enää puhua. Nuoli oli tullut suhisten ja puhkaissut hänen kaulansa. Ukko vaipui maahan viitaten uskolliseen toveriinsa, jonka hän sammuvin silmäyksin jätti Barajan haltuun.
Tämä nuoli näkyi olevan hyökkäyksen merkkinä. Samalla kuin se suhisi ilmassa, esiintyivät apahien parhaat ratsastajat kentällä. Tulen valossa näkyivät heidän hirveät, punaisella maalatut kasvonsa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa; nahkahihnat, joilla heidän pukunsa oli koristettu, kiertyivät heidän nopeasti ratsastaessaan käärmeen tavoin heidän ympärilleen, ja uhkamielisiä huutoja kuului heidän joukostaan.
Tämän uhkaavan vaaran nähdessään, don Estevan sijoitti osan miehistään, ne, joitten pyssyt kantoivat kauvemmaksi ja joitten silmä oli harjaantuneempi, kukkulalle, josta he tulen valossa voivat nähdä maalin luodillensa. Sitten syntyi hetkisen aselepo, kun loitommaksi tunkeutuneet apahit selittivät perässä tuleville vihollisen aseman, ennenkuin uskalsivat tehdä hyökkäyksen.
Nyt kajahti äkkiä sadoista kurkuista apahien kauhea sotaulvonta; maa tärisi hevosien kavioissa, kun ne täydessä vauhdissa, luotien, kivien ja nuolien sataessa, hyökkäsivät meksikolaisia vastaan. Kolmelta taholta piiritti leirin liehuvatukkaisten soturien säännötön joukko. Ulvonnan välillä kuuluivat pyssyjen pamaukset, niiden välähdykset leimahtelivat yössä. Hevosia laukkaili ilman ratsastajaa arolla, ja toiset ratsastajat koettivat vapautua kaatuneista ratsuistaan. Pian muuttui taistelu käsikahakaksi mies miestä vastaan; intiaanit koettivat hyökätä vaunulinnaan, jossa meksikolaiset olivat.
Taistelussa oli etevä sija kolmella miehellä, Orochella, Pedro Diazilla ja Barajalla. He seisoivat toistensa rinnalla, astuivat toisinaan taaksepäin, välttääksensä intiaanein pitkiä keihäitä, toisinaan hyökkäsivät eteenpäin iskuja antaakseen. He kehoittivat toisiansa huudoilla ja loivat tuon tuostakin silmäyksen päällikköön, joka oli paikalla, missä vaan tarvittiin.
Niinkuin jo mainittiin oli levinnyt se huhu, että hän tiesi rikkaimman kultasuonen, mikä maassa oli, ja se enensi suuresti sellaisten miesten kuin Barajan ja Orochen rohkeutta ja intoa taistelussa. Taistelun näin raivotessa sattui sotatapparan isku Orochen päähän; hän olisi varmaan ollut mennyttä miestä, ellei hänen paksu huopahattunsa olisi iskun voimaa laimentanut; hän vaipui kuitenkin maahan. Kun hän kokonaan huumaantuneena taasen koetti nousta, nojasi hän vastustajaansa, jonka iskun voima myöskin sai horjahtamaan, ja toisella kädellään vaunun aisaan saavuttaaksensa tasapainon. Diaz tarttui intiaanin käteen, veti hänet, pitäen kiinni vaunun pyörästä, vastustamattomalla voimalla luokseen ja tempasi hevosen seljästä alas. Hän ei ollut vielä ehtinyt maahan, kun meksikolaisen miekka katkaisi hänen kaulansa.