Kun ampujista ei enää ollut hyötyä taistelun raivotessa mies miestä vastaan, tulivat he taistelijain joukkoon. Tämä auttoi melkoisesti valkoisia, sillä varsinkin sillä puolen, jossa don Estevan ja Cuchillo olivat, oli vähän miehiä. Tosin oli urhoollinen päällikkö, jonka katseet ehtivät kaikkialle, useammankin veroinen; hyvällä pyssyllään, jota hän taitavasti käytti, pelasti hän usean uhkaavasta kuolemasta, mutta ei hän kuitenkaan olisi voinut kestää kauvan vihollisten suurempaa mieslukua vastaan, kun Cuchillokin vain heikosti häntä auttoi.
Tämä kurja roisto, joka oli pettänyt toverinsa apaheille ja tahallansa tämän verisen taistelun aikaansaanut, piti enemmän huolta omasta pelastuksestaan ja turvallisuudestaan kuin vihollisista. Hänen vieressään seisoi hänen satuloitu hevosensa, joka seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä kuin uskollinen koira isäntäänsä, ja rosvo näkyi aavistavan, miten taistelu päättyisi, kun hän äkkiä horjahti, astui muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin kuolettavasti haavoitettuna ja kaatui raskaasti maahan.
Don Estevan yksin huomasi sen ja sanoi kylmäverisesti: nyt meillä on yhtä pelkuria vähemmän. Mutta kaatuneen hevonen riensi kaatuneen luo ja hirnumisella osoitti sääliänsä. Muutaman hetken pysyi kaatunut liikkumattomana, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja loi tarkastavan silmäyksen ympärilleen; pian seisoi äsken kuolleelta näyttänyt jaloillaan, käsi sydämellä, ikäänkuin tahtoisi hän pidättää poistuvaa eloa, ja astui horjuen muutaman askeleen ja vaipui sitten hiljaa maahan, etäälle siitä paikasta, johon ensin oli kaatunut.
Hänen hevosensa seurasi häntä. Mutta Cuchillo kieritti itsensä sille puolen varustusta, jossa ei intiaaneja ollut, odotti siinä hetken, konttasi sitten vaunun pyörien väliin ja oli pian leirin ulkopuolella.
Siellä nousi hän ylös yhtä nopeasti ja varmasti kuin ainakin. Synkän riemun hymy kajasti hänen kasvoiltansa. Nopeasti irroitti hän kahden vaunun väliset ketjut, siten tehden hevoselleen pääsypaikan. Hän vihelsi ja hevonen riensi ulos. Pian istui hän satulassa. Hän painoi kannukset hevosen kylkiin, ja molemmat katosivat nopeasti pimeään.
Sillä aikaa kaatui monta sotilasta kummaltakin puolen. Puoleksi palaneet risukasat valaisivat punertavalla valollaan taistelun verisiä jälkiä, raivostuneitten vihollisten huudot, nuolten suhina ja alituiset pyssynlaukaukset seurasivat lakkaamatta toisiaan. Intiaaniratsastajain kamalat kasvot näyttivät tulen valossa vieläkin kamalammilta; toisinaan olivat ne näkyvissä, toisinaan katosivat yön pimeyteen.
Yhdellä paikalla olivat intiaanit alituisesti hyökkäillen päässeet varustukseen. Vaunuvarustuksen tämän puolen puolustajat olivat joko kuolleet tahi haavoitettuina vetäytyneet takaisin, vihollisia näytti nousevan maasta yhä lukuisemmin. Se oli ratkaiseva hetki; hirveä sekasorto vallitsi, kun taistelijat sekaantuivat toisiinsa, ja intiaanien hiustöyhdöt liehuivat ylinnä. Mutta pian taasen sulkeutui seikkailijain katkennut rivi ja he ehkäisivät leiriin tunkeutuneiden apahien peräytymisen.
Oroche, Baraja ja Pedro Diaz, jotka rikkirevityin, verisin vaattein riensivät apuun, kohtasivat vihollisen aivan edessään, ja päättivät yhdistynein voimin uskaltaa viimeisen ponnistuksen.
Katkaistun joukon keskellä, jonka keihäät ja tapparat erotuksetta sattuivat peljästyneisiin hevosiin ja muuleihin, samoin kuin miehiinkin, herätti erityistä huomiota roteva päällikkö, jota hänen heimonsa nimitti Pantterikissaksi. Baraja kutsui urhoollisen Diazin saapumaan. Kun intiaanipäällikkö kuuli tämän nimen, alkoi hän katsella, ken sen omistaja oli. Hänen silmänsä leimusivat ja hän kohotti keihäänsä, lävistääksensä Diazin, joka Barajan käskyä noudattaen saapui. Tällä hetkellä katkaisi Oroche puukollansa hevosen kintut. Intiaani kaatui hevosensa mukana maahan ja pudotti keihäänsä. Diaz anasti sen, ja kun apahi nousi toiselle polvelleen ja tempasi lyhyen miekkansa, tunkeutui hänen pudottamansa aseen kärki syvälle hänen rintaansa. Hän oli saanut kuolin-iskun, mutta ei ääntäkään päässyt hänen huuliltaan, hänen silmänsä eivät kadottaneet ylpeätä, uhkaavaa katsettaan ja hänen kasvoillaan voi nähdä yhden ainoan toivon.
— Pantterikissalla on sitkeä henki, sanoi hän, ja kädellä, jonka voimaa lähenevä kuolema ei vielä ollut vähentänyt, tarttui hän päättävästi keihään varteen, josta Diaz vielä piti kiinni. Viimeinen taistelu alkoi nyt. Joka ponnistuksella, minkä apahi teki vetääksensä vihollisensa luoksensa ja kuristaaksensa hänet, tunkeutui keihään kärki yhä syvemmälle. Pian raukenivat hänen voimansa; keihäs tempautui äkkiä hänen rinnastaan ja jäi Diazin käteen, intiaani vaipui maahan, loi vielä uhkaavan silmäyksen vastustajaansa, eikä liikkunut enää.