Kun heidän päällikkönsä näin oli kaatunut Diazin voittamana, saavutti sama kohtalo pian toisetkin apahit, samalla kun heidän toverinsa turhaan kokivat tunkeutua vaunujen lävitse. Yksi ainoa intiaani istui vielä leirissä hevosen seljässä. Hetkisen katseli hän ympärilleen hehkuvin silmin kuin tiikeri ja kajahutti sitten sotahuutonsa. Mutta sitä tuskin erotti tuon raivokkaan kiljunnan joukosta, joka kuului leirin ulkopuolelta. Silloin käytti apahi hyväksensä hetkisen hämminkiä, jolloin varustuksen aukko oli taistelijoista tyhjä, loikautti hevosensa aukosta ja oli taasen miestensä luona.
Pedro Diaz yksin oli huomannut tämän rohkean ratsastajan eikä hän leppymättömässä intiaanivihassaan voinut sallia niin hyvän saaliin menettämistä. Viipymättä hyppäsi hän hevosensa selkään, jonka oli saanut don Augustin Penalta ja lähti ajamaan pakenevaa takaa. Hänen kädessään riippui kannikkeessa pitkä ja leveä toledolais-miekka, jossa oli ylpeät espanjalaiset sanat: Älä paljasta syyttä, älä pistä tuppeen kunniatta!
Terä oli verestä punaisena. Hän piti toista kättään silmiensä edessä, käyttäen sitä varjostimena katsellessaan pimeyteen. Äkkiä huomasi hän intiaaniratsastajan sen valovyön ulkopuolella, jonka melkein sammuneet risukasat loivat.
Sitä miestä Diaz etsikin. Intiaani hyppäytti raivoissaan hevostaan edes takaisin ja päästi uhkaavia huutoja. Diaz muisti ne sanat, jotka don Augustin oli lausunut hevosen antaessaan: Sen intiaanin, jota tällä hevosella ajatte takaa, täytyy ratsastaa tuulen siivillä, jos hän aikoo päästä pakoon, olkoonpa suurikin se ennätys, jonka hän on päässyt teidän edellenne. Diaz päätti nyt koetella, minkä verran perää noissa sanoissa oli.
Kannusten kiihoittama jalo eläin hyppäsi intiaanien kaatamain varustusten yli, ja hetkisen kuluttua olivat molemmat ratsastajat toistensa vieressä. Intiaani heilutteli tapparaansa, valkoinen ahdisti häntä verisellä miekallaan. Muutaman silmänräpäyksen saattoi nähdä merkillisen kilpailun, jossa molemmat ratsastajat koskettivat voittaa toisensa rohkeudessa ja taitavuudessa. Molemmat varmistivat väitettä, että meksikolaiset ja intiaanit ovat maailman parhaita ratsastajia; apahin tappara iski meksikolaisen miekan palasiksi, niin että kappaleet sinkosivat loitolle. Sitten tarttuivat molemmat ratsastajat toisiinsa, koettaen nostaa toisiansa satulasta; molemmat tuntuivat olevan kiinni kasvaneita hevoseen.
Vihdoinkin onnistui Diazin vapautua vihollisestaan. Hän antoi hevosensa astua takaperin ja päästyänsä muutaman askeleen intiaanista, kannusti hän hevostansa niin tuntuvasti, että se hyppäsi pystyyn ja hetkisen näytti olevan intiaanin päällä. Samassa nosti meksikolainen, päästämättä jalkaansa jalustimesta, oikean jalkansa ja musersi yhdellä ainoalla, suuren, raskaan rautaisen jalustimen potkauksella vihollisensa pääkallon, niin että intiaanin kuljetti hänen hevosensa pois kuolleena, mutta vielä satulassa.
Tämä viimeinen sankarityö päätti kauvan kestäneen taistelun. Muutamia nuolia suhisi Diazin ympärillä osumatta häneen, ja hänen toverinsa ottivat hänet vastaan riemuhuudoilla, yhtä kuuluvilla kuin apahin kiljunta.
Diaz otti toisen miekan katkenneen sijaan. Ikäänkuin molemminpuolisesta suostumuksesta seurasi nyt hetken lepo, joka oli tervetullut. Ehti kysyä jotain ystävältään ja tuntea taasen toisensa.
— Paimen-raukka! huudahti Baraja. Jumala hänen sielunsa armoonsa ottakoon! Hänen kuolemansa on suuri vahinko meille. Minä kaipaan hänen juttujansa…
— Vielä enempi tulee meidän kaivata kelpo Cuchilloa, opastamme; hänkin on kuollut, keskeytti Oroche.