— Teidän ajatuksenne ovat vielä hieman sekaisin sen lyönnin johdosta, jonka saitte päähänne, sanoi Diaz, koetellen uuden miekkansa notkeutta. Ellei tuota kelpo Cuchilloa, niinkuin te häntä nimitätte, olisi ollut, ei meidän tänä iltana olisi tarvinnut menettää pariakymmentä toveriamme, sillä ainakin niin monta täytyy meidän huomenna haudata. Cuchillo teki väärin siinä, että kuoli liian myöhään. Hänen tähtensä en tahdo rukoilla, Jumalaa olemaan hänen sielulleen armollinen.
Sillä aikaa neuvottelivat intiaanit keskenään. Diazin viimeinen sankarityö, kuolema, joka oli useampia heistä kohdannut valkoisten leirissä, ja meksikolaisten luodit, jotka olivat useita tehneet taisteluun kykenemättömiksi, olivat harventaneet heidän rivejänsä. Intiaanit eivät milloinkaan koeta itsepäisesti pysyä aikeessaan, jonka huomaavat mahdottomaksi. Tätä omituista kansaa kuvaava on erikoinen viisauden ja kuoleman halveksimisen sekoitus. Viisaus kehoitti heitä palaamaan, ja sen he panivat toimeen yhtä nopeasti kuin äskeisen rynnäkön. Mutta retkeilijäin täytyi noudattaa toisenlaista menettelyä. Heidän täytyi koettaa käyttää hyödyksensä voittoa, josta huhu oli tunkeutuva syvälle erämaihin ja joka oli tekevä heidän matkansa turvallisemmaksi. Sen vuoksi otettiinkin don Estevanin käsky lähteä ajamaan takaa pakenevia, ilolla vastaan. Parikymmentä ratsastajaa hyppäsi satulaan, eikä Pedro Diaz ollut viimeisiä. Miekka toisessa kädessään, ohjakset ja lasso toisessa, katosi hän pian tovereinensa meksikolaisten leirin läheisyydestä.
Uuden hyökkäyksen varalta ryhtyivät leirissä olevat, vaikka he olivat enemmän tai vähemmän haavoitettuja, huolellisesti korjaamaan varustusta niiltä paikoilta, joista se oli rikottu. Sen tehtyään laskeusi jokainen, väsyneenä taistelun ponnistuksista, nälän ja janon vaivaamana, verestä kostealle kentälle hetkeksi lepäämään; ei poistettu edes leirissä olevia ruumiita. Yön juhlallisessa hiljaisuudessa valaisi kuu ja nuotioitten vähitellen sammuva tuli sekä hetkellistä lepoa nauttivia, että niitä, jotka eivät enää milloinkaan heräisi ja jotka lepäsivät hajallaan toisten joukossa.
Noin tunnin kuluttua nousi eräs mies vitkaan ylös. Kekäle kädessä tarkasteli hän jokaista ruumista.
Toisinaan valaisi palava kekäle intiaanisoturin kasvoja, toisinaan hänen rinnallaan lepäävän valkoisen; toisinaan vei hänet hiljainen valitus tai kuolon korina jonkun haavoitetun luo, mutta joka paikassa teki tuo yöllinen tarkastelija tyytymättömyyden liikkeen.
Tämän kuolon hiljaisuuden vallitessa herätti heikko ääni etsijän huomion. Ympäröivässä hämärässä koki hän saada selkoa, mistä ääni tuli. Vihdoinkin erään makaavan heikko käden liikunta ohjasi hänet. Hän läheni kuolevaa ja tunsi hänet.
— Tekö se olettekin, Benito raukka, sanoi mies, ja hänen kasvonsa osoittivat syvää sääliä.
— Niin, sanoi vanha paimen, vanha Benito kuolee erämaassa, jossa hän melkein aina on elänyt… en sentään tiedä, ken olette, silmäni ovat sumuiset. Elääkö Baraja vielä?
— Elää, vastasi mies, hän on intiaaneja takaa ajamassa, ja palaa pian sanoaksensa teille viimeiset jäähyväiset.
— Se on epäiltävää, sanoi Benito. Olen perinnöksi jättänyt Barajalle vanhan toverin, vanhan ystävän; ken olettekin, lausukaa hänelle viimeinen tervehdykseni, rakastakoon hän häntä, niinkuin…