— Veljenne varmaankin?
— Vielä enemmän, hevoseni.
— Kyllä sanon hänelle viimeiset terveisenne, luottakaa siihen.
— Kiitoksia, vastasi ukko. Elämäni on pian lopussa. Intiaanit eivät minua ottaneet hengiltä nuoruudessani, kun olin heidän vankinansa, vaan he ovat tappaneet minut vanhoilla päivilläni, ottamatta minua vangiksi; se…
Tässä vaikeni ukko — viimeisen kerran.
— Nyt on loppu, lisäsi hän niin heikolla äänellä, että kuuntelija tuskin kuuli.
— Hän oli rehellinen ja uskollinen palvelija, sanoi mies itsekseen. Rauha hänelle.
Sitten jatkoi hän kuolleitten tarkastamista. Vihdoin kääntyi hän huolestuneena ja väsyneenä turhasta etsimisestä entiselle paikalleen. Don Estevan siinä etsi Cuchilloa kuolleitten joukosta, mutta ei löytänyt häntä. Ja taasen näytti kuoleman kylmä ja yksitoikkoinen hiljaisuus vallitsevan leirissä, ikäänkuin viimeinenkin elävä olisi kuolemaan laskeutunut.
Nuotiot valaisivat heikosti, kun ihmisäänet ja hevosten kavioiden kopina ilmaisivat apahia takaa-ajaneiden palaavan. Sama mies, joka äskenkin oli ylhäällä, nousi taasen, meni heitä vastaan ja kysyi yhtä ja toista. Toisten ratsastajien astuessa alas ratsuilta meni Pedro Diaz hänen luoksensa.
— Sennor Estevan, sanoi hän, takaa-ajo ei ole onnistunut. Ainoastaan pari pakenevaa olemme keihäillämme lävistäneet, ja olemmepa lisäksi menettäneet yhden miehistämme. Minulla on kuitenkin vanki; kuulustelemmeko häntä?