— Kas vaan! sanoi José; intiaani puhuu selvää kieltä, hän sanoo, mitä on sydämellään; eipä ollut hullumpaa, että tahtoi meistä liittolaisia.
— Voi, huudahti kanadalainen surullisesti, jospa olisimme astuneet jokeen kaksi penikulmaa ylempänä. — Hyljätystä ystävästä tulee peljättävä vihollinen.
Nyt viittasi Mustalintu vankia astumaan lähemmäksi. Valkoinen teki käskyn mukaan. Päällikkö viittasi sormellaan saarta ja näytti avonaista paikkaa kaislikossa.
— Voiko valkeanaaman pyssystä sattua luoti tuonne ruohostoon.
Mutta vanki käsitti vain nuo muutamat espanjalaiset sanat, jotka intiaani sekotti äidinkieleensä, ja seisoi ääneti, vapisevana. Silloin lausui Mustalintu muutaman sanan eräälle soturilleen, joka antoi valkoiselle pyssyn, ja nyt hän viittoen selitti vangille, mitä tahdottiin. Onneton kullanetsijä tähtäsi, mutta pelko saattoi koko hänen ruumiinsa niin vapisemaan, ettei hän voinut pitää pyssyä vakavana.
— Tuo mies-raukka ei osaa saareenkaan, sanoi José huolimattomasti, ja ellei intiaanilla ole parempaa keinoa saadaksensa meidät puhumaan, niin piru vieköön en lausu sanaakaan, ennenkuin huomenna.
Valkoinen ampui, mutta hänen pyssynsä luoti putosi veteen muutaman tuuman syrjään saaresta.
Mustalintu nyökäytti halveksivasti; sitten kääntyi hän, etsien katseellaan jotain.
— Niin, sanoi José, etsi sinä vaan luotia ja ruutia sotilaittesi keihäitten ja jousien joukosta.
Juuri kun José oli lausunut nämä lohduttavat sanat, palasivat nuo viisi ratsastajaa, jotka olivat poistuneet päällikön käskystä; he olivat kiireestä kantapäähän varustetut, heillä oli pyssyjä ja jousia. He olivat uudestaan noutaneet aseensa, jotka olivat panneet pois, voidaksensa helpommin ajaa takaa hevosia, ja taasen poistui viisi ratsastajaa.