Saattamatta kaislan korttakaan liikahtamaan konttasi kanadalainen Fabianin eteen.
— Antakaa olla näin, sanoi José tyynesti; ei ole ihmisellä ollut jalompaa kilpeä kuin tuon jättiläisen sydän, joka nyt on levoton teidän tähtenne.
Intiaanipäällikkö kuunteli laskiessaan pyssy kädessä, mutta, paitsi veden solinaa, kaikkialla vallitsi syvä äänettömyys.
Mustalintu ampui, puun oksia lensi ilmaan, mutta kun metsästäjät olivat polvillaan toistensa takana, eivät he tarjonneet erittäin suurta pilkkaa; luoti lensi heidän ohitsensa vähän matkan päästä.
Mustalintu odotti hetken, sitten huusi hän:
— Intiaani on erehtynyt, hän huomaa erehdyksensä ja etsii muualta valkoisia sotureita.
— Kukapa sitä uskoisi, sanoi José; tuo koira on asiastaan varmempi kuin ennen. Kiusaaja päästää meidät hetkeksi, kunnes on murhannut tuon raukan, eikä se kauvan kestä, sillä valkoisen tappaminen on näytelmä, jota intiaani ei pitkälle heitä.
— Mutta emmekö voisi mitään tehdä tuon onnettoman hyväksi, jota kauhea kidutus odottaa, sanoi Fabian.
— Siitä ei puhumistakaan; toivon kuitenkin, että jokunen odottamaton seikka tulee avuksemme, sanoi kanadalainen luotuaan Joséhen silmäyksen. Mitä José sanoneekin, on sentään mahdollista, että intiaani epäilee, mutta jos näyttäymme, ei hän enää epäile.
Hän kävi miettiväksi.