— Liittäytyminen noihin perkeleihin, vaikkapa se tapahtuisikin itse don Estevania vastaan, olisi kurjaa pelkuruutta. Mutta mitä tehdä… mitä tehdä, lisäsi hän surullisesti.
Toinenkin pelko teki hänet levottomaksi. Hän oli nähnyt Fabianin antautuvan suuriin vaaroihin, kun hänen verensä kuohui. Mutta omasiko Fabian tuon kylmäverisyyden, tuon tyynen rohkeuden, joka ei pelkää kuolemaa, ei tulistu?
Äkkiä lausui kanadalainen päättävästi:
— Kuule Fabian, voinko sinulle puhua miehen tavoin? Eivätkö sanat, jotka kuulet, saa vertasi pelosta hyytymään?
— Miksi epäilette rohkeuttani? sanoi Fabian teeskentelemättömästi, mutta lempeästi moittivalla äänellä. Mitä sanottekin, kuuntelen sitä vaalenematta; mitä teettekin, sen minäkin teen vapisematta.
— Don Fabian on oikeassa, José! huudahti kanadalainen. Kas kuinka hänen silmänsä hehkuvat rohkeudesta.
Sydän riemuitsevana painoi hän Fabianin rinnoillensa ja jatkoi juhlallisesti:
— Ei ole ennen kolme miestä ollut niin suuressa vaarassa kuin me; vihollisemme ovat seitsemän kertaa lukuisammat meitä. Vaikka jokainen meistä kaataisikin kuusi noita koiria, ovat he sittenkin lähes yhtä lukuisat kuin mekin.
— Olemme kerran ennenkin sen tehneet, sanoi José.
— Sitten teemme sen toisenkin kerran, huudahti Fabian.