— Hyvä, lapseni, sanoi Rosenholz, mutta mitä tapahtuneekin, niin emme elävänä antaudu noiden pirujen käsiin. Katso tänne, Fabian, lisäsi hän äänellä, johon koetti saada enemmän lujuutta ja samalla vetäen tupestaan pitkän, leveän puukon, — jos me ruuditta ja ampumaneuvoitta olisimme heidän käsiinsä joutumaisillamme ja jos tämä ase kädessäni olisi ainoa pelastuskeino, mitä sanoisit?
— Sanoisin: iske isäni, kuolemme yhdessä!
— Niin, niin! huudahti kanadalainen sanomattomalla riemulla katsellen sitä, joka häntä nimitti isäkseen, — täten ei meidän tarvitsisi erota.
Ja hän ojensi Fabianille liikutuksesta vapisevan kätensä, jota nuorukainen kunnioittavasti suuteli; kanadalaisen silmät loistivat hellyydestä.
— Tapahtukoon mitä tahansa, sanoi hän, niin emme eroa; Jumala on auttava meitä, koetamme pelastaa tuon onnettoman.
— Toimeen siis! huudahti Fabian.
— Ei vielä, ei vielä, lapseni, katsokaamme ensin, mitä he aikovat vangillensa.
Tämän keskustelun aikana olivat intiaanit vieneet pois vangin, kuitenkin sitomatta. He pysähtyivät kahden pyssynkantaman päähän rannalta. Valkoinen seisoi jonkun matkan päässä riviin asettuneista kiusanhenkistään.
— Nyt huomaan, mitä he aikovat tehdä, sanoi Rosenholz; tiedän sen yhtä hyvin, kuin jos olisin ollut neuvottelussa läsnä. He aikovat koetella, ovatko tuon onnettoman polvilihakset sitkeämmät kuin hänen kätensä. Nuo perkeleet aikovat huvitella itseään ajojahdilla.
— Miten? kysyi Fabian.