— Ampukaa! huudahti Rosenholz.
Samassa kaatui jonon viimeinen mies veteen; kaksi, joihin Fabian ja José olivat tähdänneet, horjui vielä muutaman askeleen eteenpäin vedessä, joka kuitenkin pian kuljetti heidät pois.
José ja kanadalainen olivat heittäneet pyssynsä taaksensa, jotta Fabian sopimuksen mukaan lataisi ne uudelleen. Itse olivat he nousseet ja seisoivat puukko kädessä rannalla taistellakseen mies miestä vastaan.
— Apahia on vielä seitsemän, huudahti ukkosen äänellä kanadalainen, joka paloi halusta saada tuhota heidät viimeiseen mieheen, ja jonka intiaani-inho heräsi uudelleen, kun hän näki heidät. Uskaltavatko he tulla noutamaan kahden valkoisen päänahkaa?
Mutta päällikön katoaminen ja kolmen toverin kuolema oli saanut heidät suunniltaan; he eivät tosin paenneet, mutta pysähtyivät epäröivinä ja liikkumattomina kuin kuun valaiseman veden pinnan puoliksi salaamat kalliosärkät.
— Ruumiiltako vain punaiset soturit voivat riistää päänahan? lisäsi José pilkallisesti nauraen. Ovatko apahit korppikotkia, jotka silpovat ainoastaan kuolleita? Tulkaa sitten tänne korppikotkat, te pelkurit naiset! karjasi hän, nähdessään vihollisten nopeasti rientävän rannalle.
Äkkiä huomasi hän selällään kelluvan ruumiin, mutta sen hehkuvat silmät osoittivat, ettei se ollut kuollut, vaikka ojennetut kädet ja ruumiin liikkumattomuus antoivat aihetta sellaiseen otaksumaan.
— Don Fabian, pyssyni pian! Tuossa on Mustalintu, joka luulottelee olevansa kuollut ja antaa virran viedä itseään.
José otti pyssyn Fabianilta ja tähtäsi vedessä kelluvaa. Mutta paitsi silmiä, jotka hehkuivat kuin tuli, ei ainoakaan jäsen järkähtänyt.
José laski pyssynsä alas.