— Minä olen erehtynyt, sanoi hän ääneen. Valkoiset eivät tuhlaa ruutiansa kuolleisiin, niinkuin intiaanit, eivätkä ammu ruumiita.
Ruumis kellui vielä selällään, ojennetuin käsin; virta vei sitä hiljaa rantaa kohti!
José otti pyssynsä ja tähtäsi uudelleen, nyt huolellisemmin kuin edellisellä kerralla, sitten laski hän pyssynperän taasen maahan ja vasta kun luuli intiaanipäällikön kylliksi tuskaa kärsineen, ampui hän, jonka jälkeen Mustalintu sukelsi.
— Parempi olisi ollut, jos heti olisit tappanut hänet, sanoi Rosenholz. Voi! huudahti hän, polkien jalkaansa, mitä nyt on tekeminen. Toivoin, että olisimme saaneet tapetuksi nuo rosvot, toisen toisensa perästä, ja nyt täytyykin alkaa alusta. Emme saata kahlata joen yli heitä tappamaan.
— Ja se kuitenkin olisi viisain tuuma.
— Niin kauvan kuin Fabian on luonani, en milloinkaan saata siihen suostua, vastasi Rosenholz matalalla äänellä, muuten olisin jo paennut vastaiselle rannalle; sinä tunnet intiaanit liian hyvin, tietääksesi, että nuo koirat miettivät vain kostoa.
José kohautti jäykästi olkapäitään; hän tunsi yhtähyvin kuin kanadalainenkin intiaanien kostonhimon.
— Olet oikeassa, vastasi hän, mutta meidän täytyy päättää, pakenemmeko, vai jäämmekö tänne.
— Jos olisimme kahden, emme tarvitsisi montakaan minuuttia ehtiäksemme toiselle rannalle. Tosin nuo seitsemän ratsastajaa saavuttaisivat meidät, mutta me kahden voittaisimme heidät kyllä, sillä olemmehan vaikeampaakin kokeneet.
— Olisi se sentään parempi kun jäädä tänne piiritetyksi kuin ketut, jotka savulla ja rikillä tukahutetaan luoliinsa.