Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen, iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi sydäntä keskellä.
Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö, kymmenvuotias, lempeänilmeinen — ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.
Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:
— Albado —! Albadora!
Ja lapsenlapselleen:
— Huuda sinä, pikku Elena!
Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:
— Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata poikaa ei elätä yhtä isää.
Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut, näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä, vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli hänen kädenselkänsä.
Ukko ilmoitti hänelle: