Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja kärsivällisistä vaivoista.
— Voit antaa meille mitä tahdot.
Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen, kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään vaatimukselta.
Giorgio kysyi:
— Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?
Vanhus osoitti hymyillen merta:
— Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.
Sitten hän lisäsi:
— Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.
Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.