— Jospa hän minut parantaisi! Terve ja voimakas rakkaus voisi minut parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. — Maan päällä on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta. Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän itkisi yksinomaan minun rakkauttani. — Hän himoitsi itsepintaisesti lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä. Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti taaskin ihmisyyttään.
Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta, Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.
Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat. Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.
Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien, talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja, jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin, meri taustanaan.
Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita — tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin. Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.
Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä, odottamattomana onnena.
Perheen päämies, vanhus, sanoi:
— Talo on kokonaan sinun.
Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:
— Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.