Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä tarkastaessaan.
Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.
Ja Giorgio ajatteli: — Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti, että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä kenties olisi korkeampaa elämää? — Hän antautui eräänlaisen äkillisen huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi unelmalle. — Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen. Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen. Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.
Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta luonnonihmeestä:
— Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.
Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:
— Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.
Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää. Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan, kuvaamattoman vaikutuksen.
Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen, varjon tai valoheijastuksen.
Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle joka hetki uutta mielihyvää. — Hänen silmänsä tulevat alati olemaan täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. — Yhtäkkiä hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä värähteli huimaavan nopeasti.