Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella Aurinko oli sisällä hänen sydämessään.
Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui, kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen, suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita. Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.
III.
Ensi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon järjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi elämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan perehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi sauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut mieleen: Parva Domus, Magna quies. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa orvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin.
Mutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän löysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden ja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut. Hän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa ja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli heittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin olisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus tunkenut häneen asti.
Hänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran jäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut, nähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: — Kenen tähden sinä minut hylkäät? —
Eiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja valheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän oli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää tukahuttaa, millä huumauksella?
Hän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä hämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli määrä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen korkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho saada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa tasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein toimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin suuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä.
Hän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä sekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva ja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä, hän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän ei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten toisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut viettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen rinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista?
Ja kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat hänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi käyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä, sydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri pää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin kuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot…