Lempensä keväimen edellisenä keväänä Ippolita oli astunut avioon. Muutaman viikon kuluttua oli alkanut tuo hidas, julma vatsapohjan tauti, joka monina päivinä oli antanut hänen häälyä elämän ja kuoleman välillä. Mutta tuo sairaus oli onneksi varjellut häntä kaikesta inhoittavasta kosketuksesta tuohon mieheen, joka oli anastanut hänet kuin turvattoman saaliin. Ja hitaasti toivuttuaan hän oli siirtynyt intohimoon kuin unelmaan; äkkiä, sokeasti, mielettömästi hän oli antautunut tuntemattomalle nuorukaiselle, joka oudolla mairittelevalla äänellä oli kuiskannut hänen korvaansa ennen kuulemattomia sanoja. Ippolita ei ollut valehdellut sanoessaan hänelle: — Sinä otat minut neitsyenä. Minä en tunne hekkumaa. —
Kaikki tuon alkukehityksen erikoistapaukset palasivat vähitellen selvinä Giorgion muistiin. Hän palautti mieleensä silloiset tavattomat tunteet, tavattomat aistimukset.
Hän oli tutustunut Ippolitaan huhtikuun toisena päivänä oratoriota esitettäessä; ja huhtikuun kymmenentenä päivänä Ippolita oli suostunut tulemaan hänen asuntoonsa. Mikä unhoittumaton päivä! Hän ei ollut vielä voinut taipua hänen pyyteeseensä, sillä hän ei vielä ollut kokonaan parantunut; ja moneen kertaan tavattaessa, melkein kahden viikon aikana, hän ei ollut voinut antautua. Kaikkiin hyväilyihin, mitkä uskaltaa jaella mies, jonka ylimmilleen kiihtynyt himo, on tehnyt mielettömäksi, kaikkiin hänen rohkeimpiin hyväilyihinsä oli Ippolita alistunut syvän, avuttoman, kokemattoman, joskus kauhunomaisen säikähdyksen valtaamana, ja täten rakastajan eteen luonut sen katkeran ja jumalaisen näytelmän, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon raateleman kainouden kuolonkamppaus. Noina päivinä Ippolita usein oli menettänyt tajunsa ja oli vaipunut tuollaiseen jäiseen tunnottomuuteen, joka saattoi hänet kuolleen näköiseksi, tai tuollaisen keskeytyneen kouristuksen alaiseksi, jonka ainoa ulkonainen oire on kuolonkalpeus, hampaiden kiristys, sormien puutuminen ja silmäterän katoaminen luomen alle, ja vihdoin hän oli kokonaan voinut antautua! Hänen ryhtinsä oli ollut varansa pitävää, melkein kylmyyttä ja tukahutettua vastenmielisyyttä uhkuva. Pari kolme kertaa oli kärsivä ilme kulkenut yli hänen kasvojensa. Mutta vähitellen, päivä päivältä, oli salainen vastaanottavaisuus alkanut herätä hänen elimissään, jotka vielä olivat uuvuksissa sairaudesta, vielä kipeät hermokohtauksien kouristuksista ja jotka kenties vielä olivat vihamielisen vaiston valloissa toimitukseen nähden, joka jo kauheana hääyönä oli ollut inhoittava. Ja eräänä toukokuun päivänä vihdoin oli nuorukainen riuduttavan hehkun valtaamana lausunut hänelle suoraan vastoin kasvoja sytyttävän sanan, josta oli hänelle tullut ylimmän hekkuman äkillinen ilmestys. Ippolita oli päästänyt huudon. Sitten hän oli melkein hengettömänä paneutunut pitkäkseen, kirkastuneena, silmissä kaksi kyyneltä, jotka helminä hohtivat.
Palauttaessaan mieleensä tämän näyn Giorgio tunsi tuon huumauksen henkäyksen tunkevan lävitsensä. Hän oli silloin kokenut luojan värähtelevää haltioitumista.
Mikä syvä muutos tuossa naisessa siitä päivästä alkaen! Jotain uutta, kuvaamatonta ja kuitenkin ilmeistä oli tullut hänen ääneensä, hänen liikkeisiinsä, hänen katseeseensa, joka äänenpainoon, jokaiseen ulkonaiseen ilmaisumuotoon. Giorgio oli ollut kaikkein juovuttavimman näytelmän katsojana, mitä älykäs mies ikinä voi uneksia. Hän oli nähnyt rakastetun naisen muuttuvan hänen kuvansa mukaiseksi, omaksuvan hänen ajatuksensa, arvostelunsa, makunsa, harrastuksensa ja vastenmielisyytensä, hänen surumielisyytensä, sanalla sanoen kaiken, mikä painaa henkeen erityisen leiman, erityisen luonteen. Puhuessaan Ippolita oli omaksunut hänen erikoisesti käyttämiään puhetapoja, eräät sanat hän lausui Giorgiolle ominaisella korostuksella. Kirjoittaessaankin hän jäljitteli Giorgion käsialaa. Toisen olennon vaikutus toiseen ei koskaan ollut voinut olla niin nopea ja voimakas. Ippolita oli ansainnut rakastajaltaan mielilauselman: Gravis dum suavis.
Mutta tämän vakavan ja suloisen olennon, jonka mieleen hän niin taidokkaasti oli juurruttanut tavallisen elämän halveksimisen — minkä nöyryyttävien kosketuksien painamana hänen täytyikään viettää hetkensä kaukana hänen luotaan?
Giorgio muisti sen kauhean tuskan, jota kerran oli tuntenut, kun Ippolita oli tullut liian myöhään, levottomana, posket tavattoman hehkuvina, punaisina, hiuksissa vahva tupakan haju, mikä tarttuu henkilöön joka kauvan oleskelee huoneessa, missä on koolla paljo tupakoivia miehiä. Hän oli sanonut: — Anna minulle anteeksi, että tulen liian myöhään; mutta meillä oli aamiaiseksi muutamia mieheni ystäviä, jotka viipyivät näin kauvan. — Näin puhuen hän oli hänen eteensä luonut näyn kömpelöseuraisesta pöytäkunnasta, missä karkeat arki-ihmiset huokuivat raakuuttaan.
Useita muita samanlaisia pieniä sattumia Giorgio muisti ja lukemattomia toisia kauheita kärsimyksiä; aiheutuneita Ippolitan olosta äitinsä kodissa, talossa, joka oli hänelle yhtä vieras ja yhtä epäiltävä. — Nyt vihdoinkin hän on luonani! Tulen näkemään hänet joka päivä, joka hetki, ilman keskeytystä, ja saan nauttia hänen olemuksestaan. Keskeymättä tulen kääntämään hänen tarkkaavaisuutensa minuun, minun ajatuksiini, minun unelmiini, minun murheisiini. Tulen omistamaan hänelle joka hetken ja keksimään lukemattomia uusia tapoja häntä miellyttääkseni, tehdäkseni hänet levottomaksi, surulliseksi, innostaakseni häntä, ja tulen saattamaan hänet niin minun olemukseni läpitunkemaksi, että hän lopulta rupeaa pitämään ninua olennaisena, välttämättömänä aineksena elämässään.
Giorgio kumartui hiljaa hänen ylitsensä; ja hän suuteli häntä hellästi olalle, siihen kohtaan, mistä käsivarsi alkaa, tuohon täydellisen muotoiseen ja väriseen pyörennykseen, missä iho oli pehmeä kuin hieno silkki, niin että sitä tuskin tunsi koskettaessa. Hän veti sieramiinsa sen tuoksua, joka oli läpitunkeva ja kuitenkin hieno, tuota hänen ihonsa tuoksua, joka hekkuman hetkenä kävi huumaavaksi kuin tuberosan tuoksu, hirvittävästi kiihoittaen himoa. Katsellessaan siinä tuota lähellä nukkuvaa ihanaa ja arvoituksellista olentoa, joka sulkeutuneena unen salaperäisyyteen, kaikista huokosistaan näytti henkivän häneen outoa uskomattoman voimakasta suloaan, hän huomasi sisimmässään vielä kerran epämääräistä, vaistomaista pelontunnetta.
Ippolita muutti taas asentoaan, heräämättä, mutta hiljaa voihkien. Hän paneutui selälleen. Ohut hiki kostutti hänen ohimoitaan; puoleksi avoimesta suusta tulvi esiin kiihtyvä, hieman epätasainen hengitys; aika ajoin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. Hän näki unta. — Mitä hän näki unissa?