— Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu henkiseksi! — ajatteli Giorgio. — Noin raukeana hän minua vielä enemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka tuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut yhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa korkeimman muodon. Kuolemassa! — Ja jos hän kuolisi? Silloin hän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi. Minä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja sovinnollista surua.
Hän muisteli jo aikaisemmin kuvitelleensa häntä kauniina kuoleman rauhassa. — Oi, silloin, noiden ruusujen parissa! Maljakoissa nääntyi suuria valkoisia ruusukimpuja; kesäkuulla, heidän rakkautensa alkuaikoina. Ippolita oli nukahtanut sohvalle, liikkumattomana, melkein hengittämättä. Giorgio oli kauan katsellut häntä. Sitten hän seuraten äkillistä päähänpistoa oli peittänyt hänet ruusuilla, aivan hiljaa, jotta hän ei olisi herännyt. Mutta siten, kukilla siroitettuna ja seppelöitynä, oli hän Giorgiosta näyttänyt kuolleelta ruumiilta. Tämän näyn pelästyttämänä hän oli häntä pudistanut, herättääkseen hänet. Ja Ippolita oli pysynyt liikkumattomana, ollen tuollaisen raukeamistilan valloissa, jotka häntä siihen aikaan usein vaivasivat. Oi sitä pelästystä ja hätää, kunnes Ippolita taas oli tullut tajuihinsa. Ja tuohon pelästykseen liittyi ihastus noiden kasvojen yliluonnollisesta kauneudesta, jotka kuoleman heijastuksesta ihmeellisesti jalostuivat. Hän muisti tuon tapauksen; mutta viipyessään näissä omituisissa ajatuksissa, valtasi hänet äkillinen katumuksen ja säälin puuska. Hän kumartui suutelemaan nukkuvaa otsalle, niin, ettei hän sitä huomannut. Vaan vaivoin hän pidättäytyi häntä kiivaammin huulille suutelemasta, jotta Ippolita sen olisi huomannut ja siihen vastannut. Hän tunsi sinä hetkenä sellaisen hyväilyn koko mitättömyyden, joka ei rakkauden esineelle heti tuota samaa nautintoa; hän tunsi sellaisen rakkauden koko tyhjyyden, joka ei ilmaannu voimakkaiden tunteiden jatkuvassa ja hetkellisessä vaihtamisessa. Hän tunsi sinä hetkenä, miten mahdotonta oli huumautua, ellei hänen huumaustaan vastannut yhtä voimakas huumaus.
— Onkohan todella joka kerta — näin hän ajatteli — kun olen hänestä nauttinut, hän minustakin nauttinut? Kuinka monasti liekään mieletön menettelyni hänestä tuntunut käsittämättömältä? — Vakava levottomuus virtasi hänen mieleensä hänen katsellessaan nukkujaa. — Likeisinkin aistillinen yhteys on pettävä harhakuva. Lemmittyni aistit ovat minulle oudot, samoin kuin hänen sielunsakin. Enpä koskaan saata hänen hermoissaan yllättää salaista vastenmielisyyttä, puutteellisesti tyydytettyä halua, levotonta ärtyisyyttä. En koskaan saattaisi kokea niitä erilaisia aistimuksia, jotka sama hyväily toistettuna eri hetkinä aiheuttaa. Hän kun on herkkähermoinen, on hänen aistillisuutensa vaihteleva; ja hänen hermokiihoituksensa on aika ajoin ollut melkoinen. Sairas elimistö, kuten hänen läpikäy yhden ainoan päivän kuluessa useita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia ruumiintiloja. Mitä tarkin ihmistuntemus joutuu ymmälle sellaisen epävakavuuden edessä. Sama hyväily, joka aamulla pani hänet nautinnosta huokailemaan, voi myöhemmin olla hänelle vastenmielinen. Hänen hermonsa saattavat siis käydä minulle vihamielisiksi vastoin hänen tahtoansa. Liian pitkästä suudelmasta, joka tuottaa minulle suurinta onnenhuumausta, voi hän tuntea mitä tympäisevintä vastenmielisyyttä. Mutta teeskentely ja ulkokultaisuus aistillisuuden alalla on yhteistä kaikille naisille, joko sitten rakastavat tai eivät. Jopa rakastava nainen, intohimoinen nainen on enemmän taipuvainen aistillisesti teeskentelemään, hän kun pelkää surettavansa lemmittyään, ellei jaa hänen nautintoaan, ellei ota vastaan hänen hellyyttään ja ellei näytä hyvin alttiilta kokonaan antautumaan hänelle. Sitäpaitsi intohimoinen nainen usein kernaasti liioittelee hekkuman ulkonaisia merkkejä, hän kun tietää juuri senkautta kiihoittavansa miehen huumausta, imartelemalla hänen miehen ylpeyttään. Todella sydäntäni paisuttaa sanomattoman ylpeä ilo, kun näen hänen olevan menehtymäisillään ja raivoavan nautinnon kuohuksissa, jonka minä hänelle voin tuottaa. Hän on onnellinen, minä sen tunnen, että saattaa osoittautua noin minun voimani voittamaksi; ja hän tietää myös, että ylpeä kunnianhimoni nuorenvoimakkaana rakastajana juuri on siinä, että saatan hänet rukoilemaan lepoa, että panen hänet päästämään ihastuksen huudon, että painan hänet melkein hengetönnä patjalle lepäämään. Kuinka paljo suoruutta ruumiillisessa suhteessa on siis hänen nautinnonilmaisuissaan, ja kuinka paljo intohimoista liioittelua? Entä jos hänen hehkunsa olisikin kokonaan ulkonainen tottumus, jos hän vaan tahtoisi minua miellyttää? Entä jos hän usein uhrautuu himolleni, minua himoitsematta? Jos hän joskus tukahuttaa vastenmielisyyden alun? — Toivo ennenkaikkea miellyttää minua, tyydyttää minut, taipua joka oikkuuni, on hänessä ilmeinen. Näinä kahtena lemmen-vuotena on hänen vähitellen onnistunut supistaa koko toimintatarmoni aistien rajoihin, hänen on onnistunut ikäänkuin hankkia lemmen-elämälle etuoikeus. Hän näyttää onnelliselta, jos hän yksin, ilman minun aloitettani voi herättää minussa voimakasta hekkuman-tuntemusta. Hän on todella verkalleen saattanut minut naiselliseksi. Hänestä on mieluisaa pakoittaen luoda minuun hekkumoimistaan. Hän hankkii itselleen hyvitystä ensi kuukausien kokemattomuudesta. Kun hän nyt tuntee opettajansa kaikki mielihalut, hän näyttää onnelliselta saadessaan niitä hoitaa ja tyydyttää. Mutta ovatko minun mielihaluni samat kuin hänen? Minkä vastakaiun löytää minun hehkuni hänen hyväntahtoisuudestaan? Hän näyttää onnelliselta, hän väittää olevansa ylen onnellinen. Eräänä päivänä hän tunnusti minulle, että katsoi paremmaksi kuin voimakkaintakin suoranaista hekkumaa sitä harkinnanalaista, määrittelemätöntä hekkumaa, mikä syntyy hänessä siitä, että hän, ilman minun toimintaani, yksistään omine voimineen, on herättänyt minussa ylimmän mielihyvän väristystä. Oliko hän silloin vilpitön? Luulen, että niin oli. Eivätkö tämä alituinen pyrkimys itsekieltämykseen, tämä melkein keskeymätön itserakkauden tukahuttaminen ole hänen rakkautensa omituisimmat ilmiöt? Hän on harvinainen rakastajatar. Hän on minun luontokappaleeni.
Hänen ajatustensa kiemurteleva kulku johti hänet taaskin rauhallisesti tarkastamaan kauneutta, omistusta; se johti hänet punnitsemaan uutta tilaa. Tästä toukokuun päivästä siis alkoi uusi elämä.
Hetken hän tarkkasi hengellään ja korvallaan, imeäkseen itseensä tämän paikan suuren rauhan. Juhlallisen vaikenemisen aikana ei kuullut mitään muuta kuin tyvenen meren hiljaista yksitoikkoisuutta. Ikkunalaseilla väräjivät tuskin havaittavasti öljypuun oksat, kimmeltäen hopeisina päivänpaisteessa ja luoden hiipiviä varjoja valkoisille liinauutimille. Aika ajoin tunki yksinäinen, ymmärtämätön ihmisääni hänen luokseen. Näin vastaanotettuaan itseensä ympäröivää rauhaa, Giorgio kääntyi uudelleen jumaloidun olennon puoleen häntä katselemaan. Vallitsi ilmeinen yhtäpitäväisyys hänen hengityksensä ja meren hengityksen välillä. Noiden molempien rytmien sopusointuisuus loi nukkujaan uuden viehtätyksen.
Giorgio nosti peitettä, nähdäkseen hänet täydelleen, kiireestä kantapäähän.
Ippolita lepäsi sänkyliinoilla, vasemmalla kyljellään, rauhallisessa asennossa. Hänen vartalonsa oli siro ja pitkä, melkein liian suoraksi ojentautunut, mutta täynnä käärmeen tapaista notkeutta. Kapeat lanteet saattoivat hänet vivahtamaan nuorukaiseen. Povi oli pieni ja luja, kuin hakattu mitä hienoimpaan alabasteriin, ruusunpunaisine ja sinipunervine värivivahduksineen. Koko ruumiin takaosa niskasta polviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan katkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien keskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia. Mutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen väritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen kuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä valosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden vähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa ja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin kokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki; nämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla oli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien jyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin kosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut sen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin viidestä aistista.
Giorgio ajatteli Othellon lausetta: — Ennemmin olla rupikonna ja elää vankilan löyhkästä kuin jättää hitustakaan rakastamastani olennosta toisille. —
Ippolita liikkui unissa, kasvoilla epämääräinen kärsivä ilme, joka yht'äkkiä taas katosi. Hän käänsi taaksepäin päätä patjalla, niin että jännittynyt kaula tuli näkyviin ja siinä himmeinä valtimot. Hänen alileukansa oli hieman terävä ja sivulta katsoen hieman pitkä, sieramet laajat. Tässä asennossa nähtynä pään puutteellisuudet esiintyivät; mutta ne eivät olleet Giorgiosta vastenmielisiä, hän kun ei olisi voinut kuvitella niitä lievennettyinä, riistämättä noilta kasvoilta niiden kokonaisvaikutelman perusehtoa. Ilme, tuo ruumiiton seikka, joka säteilee ruumiista, tämä vaihtuva ja laskematon voima, joka tunkee läpi ruumiillisen olemuksen ja kirkastaa sen, tämä ulkonainen ja paljon merkitsevä hengen heijastus, joka selväleimaiselle ääriviivojen todellisuudelle asettaa vastakohdaksi paljoa ylevämmän ja täydellisemmin symboolisen kauneuden — ilme oli Ippolita Sanzion suuri lumous, ja samalla tuon intohimoisen ajattelijan unelmien ja tunteiden alituinen esine.
— Sellainen nainen — hän ajatteli — on ensin ollut jonkun toisen omistama, ennenkuin hän tuli minun omakseni. Kaikilla naisilla on eräänlainen aistillisuuden muisto, vallan erityisen tarkka, nimittäin aistimusten jättämä muisto. Muistaneeko hän niitä aistimuksia, jotka tuo toinen on hänessä herättänyt? Onko hän voinut unhoittaa sen miehen, joka ensin hänet omisti? Mitä hän lienee tuntenut puolisonsa hyväilyistä? Hyvin tunnettu ahdistus häntä kouristi näitä kysymyksiä tehdessään, jotka hän itselleen lukemattomia kertoja oli asettanut. — Oi, miksi emme voi surmata sitä olentoa, jota rakastamme, herättääksemme sen jälleen varustettuna neitseellisellä ruumiilla ja neitseellisellä sielulla? Hänen mieleensä muistui sana, jonka Ippolita kerran ollessaan ylimmän huumauksen valloissa oli lausunut: — Sinä otat minut neitsyenä, minä en tunne rakkauden hekkumaa. —