— Yön rauhaa!
III.
Oliivilehdossa koira edelleen haukkui, Ippolitan ja Giorgion alkaessa astua Candian taloon johtavaa polkua. Tuntiessaan molemmat vieraat se vaikeni ja juoksi heitä vastaan.
— Kas, sehän on Giardino! — huudahti Ippolita, ja hän kumartui hyväilemään laihtunutta eläinparkaa, jonka kanssa jo oli rakentanut ystävyyttä. — Se kutsui meitä! On jo myöhäinen hetki.
Hitaasti kuu nousi taivaan hiljaisuudessa, lähettäen edelleen valovirran, joka vähitellen huuhteli koko seestepiiriä. Kaikki maaseudun äänet rauhoittuivat yöllisen valon hohtaessa. Ja kaikkien meluäänien äkillinen lakkaaminen tuntui omituiselta, melkein luonnottomalta Giorgiosta, jota painoi selittämätön alakuloisuus.
— Pysähdy hetkeksi, — hän sanoi pidättäen Ippolitaa.
Ja hän kuunteli.
— Mitä sinä kuuntelet?
— Minusta tuntuu…
Ja molemmat katsoivat taakseen niitylle päin, jonka oliivi-puut peittivät heidän katseiltaan.