Mutta he eivät kuulleet muuta kuin meren aaltojen tasaista ja hiljaista loiskinaa syvemmällä olevasta pienestä lahdenpoukamasta. Heidän päidensä ylitse lentää sujahti sirkka synnyttäen äänen, joka muistutti lasilevyä viiltävää timanttia.
— Etkö luule, että tuo lapsi on kuollut? — kysyi Giorgio peittämättä mielenliikutustaan. — Se ei enää itkenyt.
— Se on totta, — sanoi Ippolita. — Luuletko, että se on kuollut?
Giorgio ei vastannut. Hopeahohteisten oliivien lomitse he jatkoivat matkaansa.
— Katselitko äitiä? — hän hetken kuluttua taas kysyi, kun tuo lohduton kuva yhä oli hänen edessään.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
— Ja tuota vanhaa naista, joka tarttui käsivarteesi… Tuo ääni! Nuo silmät!
Hänen sanoistaan kaikui taas tuo outo kauhu, ikäänkuin hän tuosta näystä olisi saanut kamalan paljastuksen, ikäänkuin elämä odottamatta olisi hänelle ilmaissut salaperäisen ja julman puolen ja kuin olisi hän ainaiseksi järkytetty ja merkitty.
— Tiedätkö, kun menin sisälle tuohon mökkiin, oli oven takana maassa kuollut eläin… se oli varmaankin puoleksi mädännyt… Sen haju salpasi hengen.
— Kuinka se on mahdollista?