— Se oli koira tai kissa; en tiedä… Sisällä ei voinut nähdä mitään.
— Mutta oletko siitä vallan varma?
— Olen, olen, ei epäilystäkään, se oli eläimen raato… Tuo löyhkä…
Inhon väristys kulki hänen ruumiissaan sitä muistellessaan.
— Mutta minkätähden? — kysyi Ippolita, johon hänen inhonsa ja kauhunsa tarttui.
— Kuka sen tietää!
Koira haukkui tulon merkiksi. He olivat perillä. Candia odotti heitä, ja pöytä oli jo katettu tammen juurelle.
— Oi, rouva, kuinka myöhään! — vaimo huudahti rakastettavasta hymyillen. — Mistä tulet? Mitä annat minulle, jos sen arvaan? Sinä kävit Liberata Manellan luona ja katselit lasta… Tulkoon Jeesus sabbattina!
Sitten, kun molemmat olivat istuneet aterioimaan, hän lähestyi, haluten puhua ja uteliaana saada kuulla jotain.
— Näitkö sen, rouva? Se ei ole pelastettavissa, se ei siitä nouse.
Mitä kaikkea ovatkaan vanhemmat tehneet sitä pelastaakseen!