Ja mitä he todella eivät olleet tehneet! Hän kertoi kaikki yritykset, kaikki manaukset. Pappi oli käynyt, oli peittänyt lapsen pään stolansa liepeellä ja oli sitten lausunut evankeliumin sanoja. Äiti oli keskimäiseen kattohirteen ripustanut vaharistin, joka helatorstaina oli siunattu; hän oli pirskoittanut ikkunasaranoille vihkivettä ja kolme kertaa ääneensä lukenut uskontunnustuksen; hän oli sitonut kahmalollisen suoloja huivin kolkkaan ja köyttänyt sen kuolevan pienokaisen kaulaan. Isä oli valvonut seitsemän yötä, se on: isä oli valvonut seitsemän yötä pimeässä lampun palaessa, jonka yli kasari oli kumoon kaadettu; hän oli kuunnellut jokaista hälyä, valmiina karkaamaan noita-akan kimppuun ja sitä haavoittamaan. Yksi ainoa neulanpisto olisi riittänyt saattamaan hänet miehen nähtäviin. Mutta nuo seitsemän yötä olivat olleet hyödyttömiä. Pienokainen laihtui laihtumistaan ja kävi hetki hetkeltä riutuneemmaksi, kurjemmaksi, toivottomammaksi. Povaaja-eukon neuvosta epätoivoinen isä lopulta oli tappanut koiran ja pannut raadon oven taakse. Noita ei voinut täten astua sisään, ennenkuin oli laskenut kaikki kuolleen elukan karvat…
— Kuuletko? — sanoi Giorgio Ippolitalle.
Ei kumpikaan syönyt; he olivat kiihoittuneet, säälin valloissa, tyrmistyneet tuon surkean ja tuskallisen elämän aaveiden äkillisestä ilmaantumisesta keskellä heidän hyödytöntä lemmenelämäänsä.
— Sabbattina tulkoon Jeesus!… toisti Candia ja kosketteli hurskaan tavan mukaisesti avatulla kämmenellään kohtuaan, joka kantoi elävää hedelmää.
— Herra vapauttakoon sinun kohtusi hedelmän. Sitten Candia jatkoi:
— Sinä et tänä iltana syö mitään. Et huoli. Sydämesi on murheissaan tuon viattoman sielun vuoksi. Puolisosikaan ei syö. Katsohan.
Ippolita kysyi häneltä
— Kuinka moni kuolee… tuolla tavoin?
— Voi, — vastasi Candia — tämä on surullista seutua. Täällä viihtyvät hyvin paholaisen sikiöt. Ei ole koskaan varma. Sabbattina tulkoon Jeesus!
Hän toisti manauksensa; sitten hän osoitti pöydällä olevaa vatia ja sanoi: