— Näetkö nuo kalat? Ne on tuotu Traboccosta. Turchino toi ne…
Ja hän hiljensi äänensä.
— Saanko sanoa sinulle jotakin. Jo vuoden ajan on Turchino koko perheensä kanssa ollut noiduttu; ja tähänasti hän ei vielä ole voinut vapautua noituudesta.
— Kuka on Turchino? — kysyi Giorgio jonka mieltä nämä salaperäiset seikat kiinnittivät ja joka jännittyneenä seurasi vaimon puhetta. — Onko hän se mies, joka kalastelee paalupadoilla?
Ja hänen mieleensä muistuivat nuo mullanväriset kasvot, melkein vailla leukaa, tuskin nyrkkiä isommat, joista kahden kiiluvan silmän välitse pisti esiin pitkä nenä, kuin suippo hauen kuono.
— On, herra. Katsohan tuonne. Jos sinulla on hyvät silmät, voit hänet nähdä. Tänä yönä hän kalastelee kuutamossa.
Ja Candia osoitti kädellään mustalla kalliolla olevaa kalanpyydyskonetta, joka oli tehty lyhyistä pölkyistä, laudoista ja köysistä ja joka hohti omituisesti valkoisena kuin vedenpaisumuksen edellisen sammakkoeläimen jättiläisluuranko.
Tyvenellä säällä kuului nostimen kitinä. Kallioiden ollessa pakoveden aikana paljaina, nousi merikasvien haju tänne ylös asti, ollen raikkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki tuon hedelmällisen kummun hyvät tuoksut.
— Oi, kuinka suloista! — kuiskasi Ippolita, hengittäen huumaavaa tuoksua, kokonaan sen voimakkaan nauttimuksen täyttämänä, joka värähdytti hänen sieramiaan ja sai hänet sulkemaan silmänsä. — Etkö sinäkin sitä tunne, Giorgio?
Tämä oli mitä jännittyneimmin kuunnellut Candian puhetta ja ajatteli nyt meren yli leijailevaa mykkää näytelmää. Hänen luonnostaan taikauskoinen ja mystillisyyteen kallistuva sielunsa loi tämän yksinkertaisen vaimon kuutamoyönä esiin manaamiin aaveisiin elämää ja rajattoman hirvittävää traagillisuutta. Ja ensi kerran hän näki nuo hänelle tuntemattomat ihmiset kuin sekavana näkynä edessään, nuo kurjat olennot täynnä luonnollisia vaistoja ja eläimellisiä tuskia kumartuneina tai hikeä valuen maata muokkaamassa tai voimattomina istumassa mökeissään, noiden synkkien voimien ainaisen uhkauksen alla. Siinä suloisessa ja rikkaassa luonnon sopessa, jonka oli valinnut lempensä olinpaikaksi, hän eroitti rajua inhimillistä hyörinää ja hänestä tuntui kuin olisi tuossa täyteläisessä, komeassa ja tuoksuvilla öljyillä voidellussa tukassa huomannut viliseviä hyönteisiä. Taaskin hänet kouristi sama kauhu jota jo ennen oli kokenut kosketellessaan tai havaitessaan todellista raakaa elämää: vasta äsken tavatessaan lähimmät omaisensa, isänsä, veljensä ja ahneen jumalisen tädin. Hän havaitsi, ettei enää ollut yksin lemmittynsä kanssa keskellä näitä lempeitä puu-olentoja joiden kaarnan alla hän eräänä päivänä oli luullut tavanneensa sielun; vaan hän tunsi olevansa joukon ympäröimänä, melkein tunkemana, joka, omistaen puunrunkojen sitkeän, vastustuskykyisen, tyhjentymättömän elinvoiman, oli yhdistynyt häneen suvun siteillä, ja joka välittömästi katseella, liikkeellä, huokauksella, nyyhkytyksellä, voihkinalla, huudolla saattoi ilmaista hänelle kärsimyksensä.