— Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme vielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja muistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka — ihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon… Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä.
Hän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti tarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen mielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja itsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin naisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta. Hän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa valossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin salaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa tai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan.
Ääni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi:
— Milloin?
— Ehkäpä huomenna.
— Niin, huomenna.
— Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas.
— Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut.
— Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä.
— Tulen sinua valaisemaan.