Jo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja kuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa Via Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli on vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi lavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat soittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri tammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai kaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien tuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin…
Hän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen guelfi-kaupungin: — suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla kasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka sairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella vanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava torni; hitaasti lyövä kello; — äkkiä, kadun pohjukassa ihme; Tuomiokirkko. — Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen tuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit? Eikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota lepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma, jonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä oli herättänyt: — Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi minua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä, hänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne… Pitkät hetket viettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja luostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä… Rakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden rukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä.
Uudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä suljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat, mieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle tarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat viivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin lorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen mielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho.
Erakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan harvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan kirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä ei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja kauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen mystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä marmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt.
Hänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä hän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti nähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka liittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas, kuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä, taaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo tunteet uuteen eloon. — He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua, joka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus lepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella tiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti painuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten ja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä jotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään olisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki merenseutuista taivaan rantaa.
Tasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa yltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli kasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui metsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat sivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja eteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli pystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme säilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun aurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä, että he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä. Ja todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä, sitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen sopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta, jonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret, hevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet, ruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän rakennuksen yksityiskohdat; — kaikki tämä paljasti vähitellen silmän kautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon sekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja tämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni voittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen käsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista vuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä saarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti. Molempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli syyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana sekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä vastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa reunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen peittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä maisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista tunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution kalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin lisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui nyt etäiseltä viinimäeltä laulu — aikaisen viinikorjuun johdanto — ja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas olivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja maallinen, sekaantuivat toisiinsa… —
Tämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista kaihoa: — palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa se huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa sen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri jumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen jälkeen uudistaa Chronicon casauriense. Olihan se todella kunniakkain temppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka monena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena. Vielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena loppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen muodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja Demetriolle.
Hän sanoi Ippolitalle:
— Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa?
— Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti — minne tahdotkaan viedä minut!