Eloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan kykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota "dionysolaista" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren tammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen nainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten kykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa, itsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata, voittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi luopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: — joko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle.
Tuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi, hän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät vastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää mielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. — Eikö hän tässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon hehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn veri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa haaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon saakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä uutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen haltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä tapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet: — mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky abstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän havaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja hourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka kenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan usko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka lauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja.
Miten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään keino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta vavahdusta. — Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten, keskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni.
Ja taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä, astuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati värisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä uomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa. Päivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu kuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen vilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini. Maininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa kaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän miehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat unikot kuin himon hehkuva vertauskuva…
— Himo! — ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat naiseensa, lempensä koko surkeuteen. — Kuka tappaa himon? —
Hänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset:
— Non des mulieri potestatem animae tuae… A muliere initium factum est peccati, et per illam omnes morimur… A carnibus tuis abscinde illam… Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä puutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän sydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka kaikkialla levitti surua ja kuolemaa.
Mutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta.
Syleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit vankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista toista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten kuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun kyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin.
Mitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin uutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? — Rikkoa käsky ja saada anteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se; paljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään suunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu ja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin — olihan kaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä.