Miten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin esineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi?
Tuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti nousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: — Jospa minulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli suotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se ollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva pyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki hänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa onnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio Aurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa.
Ja hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa tukkaa loi omituisen ilmeen.
Hän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus näytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen pyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä olivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa.
Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus
Istud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per
Manus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum
Euchanstiae.
Nicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII.
Ja todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät miehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli uskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu elämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien alalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he rakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan jumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet uskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt.
Heidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan, jonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan, siihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut taipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden kanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta miten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä Ijankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai etevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka kokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se voi muodostaa eri maailman tuen.
Toinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä ylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman avulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt salaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen väsymättömät katseet häntä seurasivat.
— Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus…