— Liberata! — huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi tahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. — Liberata! Minne sinä menet?
Mutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen.
Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä.
Äiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, tuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana, kuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen. Hänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi; ja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin valituslaulu.
Näin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua alas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet ja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki.
Ja rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen tuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat taivaalla vavahtelivat!
IV.
Nyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin laajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna "alati odottamaan elämää", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä, tapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi sitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta joka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän pakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen ja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen välinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton välinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä kaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä, hän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä ympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti sille uskollisena pysyäkseen.
Mutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä erakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä synnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä herätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun oli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn vienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista hilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean kinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle loivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta, kauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli. Hehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja päivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat ylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät hänen punaisen pukunsa mielikuvan.
Usko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui puunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. — Pakenevan, farisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui runsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti tyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt kirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja; mutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt farisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa oli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa jaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja siunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on versonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli pesty.