Äiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena ja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti tavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies, hillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä, kumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen tukkaansa.
— Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia! Oi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen laahustellen vaikenevan vaimon jälessä. — Minne aijotkaan mennä? Mikä sinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani!
Hän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut. Rajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei häneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä siitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt koskemattomaksi.
Ei Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan.
— Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? — hän kysyi.
Giuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja
Ippolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet:
— Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään hän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu.
— Onko lapsi kuollut? — kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen peitettyä kehtoa.
Mies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet
Giorgion ja Ippolitan korviin:
— Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin näköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu… nukkuu… Se ei enää kärsi.