Kerran hän kuvitteli häntä kuolleena. — Kuolleena hän muuttuisi ajatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja varmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja hekkumallisesta lihastaan. — Hävittää, jos mieli omistaa — toista keinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta.
Ippolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut.
Viitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi:
— Kuolema on kulkenut ohi. —
Ja hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä, ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. — Onko hän aavistanut minun ajatukseni? —
Molemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan.
— Kuka se lienee? — Kysyi Ippolita levottomana.
Koira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia ja vanhus tulivat ulos talosta.
— Kuka se saattaa olla? — kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön
Ihmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni.
Sitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi.
— Liberata!