Ippolita istui aitauksella nojaten hartioitaan akasian runkoa vastaan, ja vaikeni liikkumattomana, hän kun ei rohjennut häiritä sitä uskonnollista tunnelmaa, johon lemmittynsä näytti vaipuneen.
Mitä saattoi Giorgiolle kirkkain auringonvalo ilmoittaa, jota ei tämä yksinkertainen öinen laulu jo ollut ilmoittanut. Kaikki yksityiset mielikuvat, äskeiset ja vanhat, nekin, jotka vielä värähtelivät tuoreesta vaikutelmasta ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen vakoihin — ne kaikki liittyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi, muodostaen ihanteellisen kuvan, joka voitti kaikkein suurpiirteisimmän ja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät hänestä muuttuneilta, kohonneilta yläpuolelle aikaansa, satumaisilta ja hirvittäviltä, salaperäisten, ijäisten nimettömien seikkojen hallitsemilta. Keskipisteessä kohosi, kuin jättiläiskokoinen alkurunko, pyramidin muotoinen vuori, ijäisen lumen peittämä; ja sen rinteitä ja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vaihtuva ja synkkä meri, jonka purjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet, joilla versoi vihreä ruoho, joilla kalliolohkareita siroitettuna lepäili ja joissa siellä täällä näkyi suunnattoman suuria jälkiä, johtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Rauenneiden ja unhoittuneiden uskontojen kirkollismenoja täällä harjoitettiin. Aikoja sitten rappeutuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet koskemattomina; alkukansojen tavat, jotka ainaiseksi olivat kadonneet maanpinnalta, olivat täällä säilyneet sukupolvesta sukupolveen; upeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden ja kauneuden todisteina. Pitkät jonot jyvillä sälytettyjä hevosia kulki ohi; kuormitettujen eläinten selässä ratsastivat uskovaiset tähkäseppeleet päässä ja taikinaiset koristeet kaulassa, kuvapatsaan juurelle he laskivat vilja-antimensa. Nuoret tytöt, jotka kantoivat viljakoreja päänsä päällä, taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli isompi kori, toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Miehet ja lapset, seppelöityinä ruusuilla ja punervilla marjoilla pyhiinvaelsivat kallion huipulle, johon Simsonin jalan jälki oli kivettynyt. Valkoinen härkä, joka vuoden oli käynyt lihavalla laitumella, kulki, punaisen satulaloimen peittämänä ja poika selässä ratsumiehenä, juhlallisesti lippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui kansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan kirkon keskustaan se päästi ruokansa perkeet, ja tästä höyryävästä aineesta tekivät uskovaiset ennepäätelmiä maanviljelykseen nähden. Jokien varsilla asujat seppelöivät viiniköynnöksellä päänsä juhlaa varten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen käsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen mukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa. Vuorilla ja tasangoilla kevätauringon ensi ilmestymistä tervehdittiin ylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä, riemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät ympäri maata ensi käärmeitä, jotka olivat heränneet talvitainnoksistaan; he pyydystelivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa ympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhälleen, joka suojasi heidät myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä kilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka ikeeseen valjastetulla härällä saattoi kyntää suorimman vaon huipulta alas laaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä sulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä. Ja näin jokaisessa menossa, juhlakulkueissa, kaikissa ammateissa, kisoissa, syntymätilaisuudessa, rakkaudessa, häissä, hautajaisissa esiintyi aina joku maanviljelyksen vertauskuva, aina esitettiin kuvannollisesti ja palveltiin maa-emoa, jonka kohdusta kaiken hyvän, kaiken ilomielisyyden lähteet esille pulppuilivat. Naapurinaiset menivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja jyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään, toinen toisensa jälkeen ja jokainen siroitti kahmalollisen jyviä onnellisen naisen hiuksille. Kun kuolinkamppausta kesti kauan, asetti kaksi läheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli voima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuoloa. Työaseissa ja hedelmissä luultiin suuren merkityksen ja voiman piilevän. Syvän, alinomaisen salaisuuden tietoisuus ja välttämättömyys loi kaikkiin ympäröiviin esineisiin toimivan sielun, joka hyödyttävänä tai vahingoittavana, onnea tai onnettomuutta lupaavana jokaisessa kohtaloniskussa tai onnenpotkauksessa salaa tai julkisesti ilmaantui. Painamalla vetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää asianomaisen rakkauden tai välinpitämättömyyden; jos heitti pataa kannattavat ketjut pesästä tielle, sai täten uhkaavan myrskyn ehkäistyksi; ikkunalaudalle asetettu huhmari kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn sydämen tuli viisaaksi. Näin sekaantui salaperäisyys joka tapahtumaan, ympäröi kaikkien elämän, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä jokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja karkoittamattomia harhakuvia, jotka ottivat olopaikakseen kedot, talot, jotka hallitsivat taivasta ja sekoittivat veden. Mystillisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen jumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat kaikkialla levinneinä. Miehet ja naiset antoivat alinomaan sielujensa puhua laulussa, työtään he niin suljetuissa kammioissaan kuin vapaassa luonnossa säestivät laululla, he viettivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon ja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, alati palaavat, ikivanhat sävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhat kuin se rotu, jonka syvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Ollen alakuloiset, vakavat ja järkähtämättömät muuttumattomassa tahdissaan, näyttivät ne olevan unhoittumattomien liturgiojen katkelmia, jotka olivat eläneet jotain ikivanhaa alkuperäistä jumalaistarua kauemmin. Niitä oli vaan vähäinen luku, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät uudet laulut niille vetäneet vertoja eivätkä kyenneet niiden voimaa vähentämään. Ne siirtyivät sukupolvesta sukupolveen kuin henkinen omaisuus ainakin, joka oli likeisesti liittynyt ruumiilliseen olentoon; ja jokainen, joka heräsi elämään, kuuli niiden sisällään helisevän kuin synnynnäisen kielen, jolle ääni lainasi havainnollisen muodon. Samoin kuin vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet ja jumalanpelko nekin olivat osana maan ja asujanten rakenteessa. Ne olivat kuolemattomia kuten maa ja veri.
Tähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt "Uusi Messias", jonka elämää ja ihmetekoja vanha maamies oli kertonut. Kuka oli tuo ihminen? Oliko hän yksinkertainen ja vahingoittamaton askeetti, kuten Simplicio, joka palveli aurinkoa? Vai viekas ja ahne petturi, joka hyväkseen käytti hurskaiden herkkäuskoisuutta?
Kuka hän siis oli tuo mies joka joen rannalta käsin ainoastaan nimensä tenholla kykeni panemaan läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle, joka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni näihin mitä raaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä?
Ja taaskin Giorgio näki Oresten haahmun edessään, punainen mekko yllä, astuvan kiemurtelevan joen rantaa, missä puro alati väräjävien poppelien juurella keikkui edelleen loistavilla kivillä peitettyä uomaa pitkin.
— Eiköhän tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun pelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni todellisen olemukseni, täydy asettua välittömiin kosketuksiin siihen rahvaaseen, josta olen lähtenyt? Jos upotan olemukseni juuret taaskin kotoiseen maaperään, enkö silloin tule imemään väärentämätöntä ja voimakasta mehua, joka on omansa jälleen karkoittamaan minusta kaiken, mikä minussa on keinotekoista ja vierasta, kaiken, minkä lukemattomista kosketuksista olen vastaanottanut? En nyt hae totuutta, mutta koetan jälleen saavuttaa olemukseni ytimen, tutkia rotuni omituisuudet, vakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin voimakkaiksi kuin suinkin. Kun olen sillä tavoin saattanut sieluni sointumaan yhteen kansani sieluun, taas löytämään puuttuvan tasapainoni. Henkisesti etevän henkilön tasapaino on siinä, että hän osaa kohottaa korkeammalle asteelle oman rotunsa olennaiset vaistot, tarpeet, taipumukset ja tunteet.
Jotain salaperäistä ja rytmillistä leijaili yli koko luonnon. Meri huokui tasaisesti henkäystään valkeahohteiselle hiedalle, mutta välillä eroitti korva aaltojen hiljenevää pauhinaa, jotka loiskivat yhä etäisemmille rannan kohdille. Vielä kerran — kenties kaiku kimmosi jostain kallio-onkalosta esiin — kuului toivioretkeläisten laulu, sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden silmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan.
Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan tavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi jonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin ollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit ja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta olennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli ruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää — otsa, silmät, suu — eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista vertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen tenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut tätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella ihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta häntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan vastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä kaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren soinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena kehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä esinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden perustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki edessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän äärettömän taustan pohjalla.
Eikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut katsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän se oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen alla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden pohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen seurauksiin — ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon.
— Hän on siis vihollinen — ajatteli Giorgio. — Niin kauan kuin hän elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä minua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni hahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää, maan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna ahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta…