Kuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas ja yksitoikkoinen, ja sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä pitkien väliaikojen kuluttua. Ensimäinen kuoronpuoli lauloi säkeistön matalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa äänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Tämä muistutti lähestyvää aaltoa, joka alati nousi ja laski.
Laulu läheni ja sen lähenemisen nopeus erosi oudosti sen tahdin hitaudesta. Jo ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkassa paalurakennuksen sillan kohdalle.
— Tuossa he ovat! — huudahti Ippolita, sen ilmiön uutuuden kiihoittamana, jonka näki ja kuuli. — Tuossa he ovat. Ja kuinka heitä on monta!
He astuivat soukkana joukkona eteenpäin. Ja heidän astuntansa ja laulunsa tahdin vastakohta teki niin omituisen vaikutuksen, että heidän näkynsä vaikutti melkein aaveenomaiselta. Heitä näytti yliluonnollinen voima itsetiedottomasti ajavan päämääräänsä kohti, ääniensä kaikuessa kirkkaassa ilmassa; ja vielä kun tuo häälyvä jono oli ohi, värähtelivät ne kauan jälestäpäin.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
He kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään karjalauman väkevää hajua, ollen niin likeisesti toisiinsa sullottuina, että joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat. Edellä astuivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden kultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla.
Eläköön Maria!
Ja joka hänet loi!
Lähellä heidän laulunsa joka uudelta hengenvedolta vaikutti tuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisten väsymystä, joka alinomaa ja yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa oli aloitteen tekijä aina joku yksityinen mahtava ääni. Eikä se ainoastaan äännyttäessä voittanut toisia, vaan selvänä ja kuuluvana se yhteiskuorostakin erkani sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana, ilmaisten täten hehkuvaa uskonintoa, erikoista ja hallitsevaa sielua joukossa.
Giorgio kuunteli ja seurasi tätä laulua sen vähitellen poistuessa, niin kauan kuin korva sitä saattoi eroittaa. Ja tuon salaperäisen voiman tuntemus, joka kahlehti tuota alkuasutuksen rotua, mistä hän itsekin polveutui, kasvoi hänessä ylenmäärin.
Jono katosi merenpoukaman mutkassa, sitten se taas sukelsi esiin kuutamossa kallion huipulla ja katosi taaskin. Ja öisessä etäisyydessä laulu verhoutui, heikkeni ja kävi vienoksi, melkein kuin tyvenen meren hiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet.