He eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli erakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois kaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät vakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta. Giorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. — Näin oli elämä, melkein varkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän tunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien unikuvien luostarissa! — Mutta oliko se todella elämää? Eikö se kenties ollut unelmaa? — Toinen niistä on aina toisen varjo — hän ajatteli. — Missä on elämää, siinä on unelmaa.
— Katso! — sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä.
Ja tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä ajatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut.
Äänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat viiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden tyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa näytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen liikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä, ei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään yhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös vertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli häviämäisillään.
Vaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: — Vinea mea coram me est. —
V.
Varhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet äärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä pikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä seuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet toimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos vaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat ja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse nousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja kulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin riveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua kaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen.
Jo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti kääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista. Hamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä taustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla.
Giorgio sanoi ystävättärelleen:
— Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian rasittavaksi.