— Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.
He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen myymäläikkunoiden heijastuksesta. — Nyt hän menee luotani. Hän palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä. Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa, alentavat häntä… Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa elämäämme?"
II.
Kun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään Giorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa, joka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä.
Ollen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi:
— En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan.
Mutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili:
— Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on välttämättömän tärkeätä puhua kanssasi.
Hän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi.
Tämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori mies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla elämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi seikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä, vaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli olemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä tarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä nöyryytyksiä.