— Menkäämme sisälle — sanoi Ippolita ääni tukehtuneena, hellittämättä
Giorgion kättä.
Cola sanoi olevan mahdotonta päästä sisälle pääovesta.
— Tunnen toisen oven — hän lisäsi — seuratkaa minua.
Vaivoin he raivasivat itselleen tien. Keinotekoinen voimakkuus ohjasi heitä, sokea itsepäisyys tunki heitä eteenpäin, osaksi samanlaista itsepintaisuutta, joka ajoi uskovaisia loppumattomalle kiertokululleen. Se oli tartunnan vaikutusta. Giorgio tunsi, ettei enää ollut itsensä herra. Hermonsa hallitsivat häntä ja ne pakoittivat hänet alistumaan kiihtyneisyyteensä ja ylenmääräiseen vastaanottavaisuuteensa.
— Seuratkaa minua — toisti vanhus, halkoillen väentulvaa käsivarsineen ja koettaen suojella herrasväkeään sysäyksiltä.
Sivuovesta he astuivat jonkunlaiseen sakaristoon, jonka seinällä sinervässä savussa eroitti katosta permantoon asti vahaisia uhrilahjoja, jotka Pyhän Neitsyen toimeenpanemien ihmeiden merkkeinä oli tänne ripustettu. Sääret, käsivarret, kädet, jalat, rinnat, muodottomat katkelmat, joiden määränä oli esittää paiseita, vihelmiä ja ajettumia, hirvittävien tautien kuvat, räikeän punaväriset ja sinervät vahalle kuvatut haavat — kaikki nämä liikkumattomat kuvat neljällä seinällä tekivät ruumishuoneen vaikutuksen, ne herättivät inhoa ja kauhua ja panivat muistelemaan museota, johon on koottu sairashuoneen leikatut jäsenet. Kokonaiset kasat ihmisiä peittivät permannon; niissä näki kelmeitä kasvoja, veren tahraamia suita, pölyn peittämiä otsia, kaljuja päälakeja, valkohapsia. Ne olivat melkein kaikki henkilöitä, jotka kouristuksissa alttarin edessä olivat käyneet tajuttomiksi ja jotka nyt kasottain kuin ruumiit ruton aikana oli kannettu tänne. Erästä vanhusta kantoi kaksi huokailevaa miestä kirkosta tänne; kannettaessa hänen päänsä roikkui milloin rinnalla, milloin hartioilla, ja hänen paidalleen tippui veripisaroita, jotka pirskuivat esiin nenästä, suusta ja leuasta. Epätoivoiset huudot, joita hän kenties ei enää kuullut, kaikuivat hänen takanaan: niiden mielettömien huudot, jotka anoivat ihmettä, mikä ei ollut tullut hänen osakseen. — Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Se oli kamalaa huutoa, hirvittävämpää kuin mitä päästää se, joka elävältä palaa tulipalossa, järkyttävämpi kuin haaksirikkoisten hätähuuto, jotka öisellä merellä ovat tuomitut varmaan kuolemaan.
— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Tuhannet kädet kuroitettiin hurjan himokkaasti alttaria kohti. Naiset soluivat eteenpäin polvillaan, nyyhkyttivät, raastoivat tukkaansa, pieksivät lanteitaan, puskivat otsaansa kivilattiaan ja vavahtelivat, kuin olisivat olleet paholaisen riivaamat. Muutamat, jotka neliryömin makasivat maassa, lähestyivät vallan hitaasti alttaria, kannattaen loikovanasentoista ruumistaan kyynäspäillä ja paljaiden jalkojen isovarpailla. Ponnistaen varpailla he pienin jatkuvin nykäyksin siirtyivät eteenpäin; ja hameiden alta vilkkuivat esiin känsäiset, kellervät anturat, kulmikkaat nilkat. Ajoittain kädet avustivat kyynäspäiden rasittavia ponnistuksia, hapuilivat suun ympärillä, joka suuteli permannon pölyä tai koskettivat kieltä, joka verensekaisella syljellä piirsi ristinkuvia tomuun. Ja heidän ruumiinsa ryömivät näiden verijälkien yli, niitä poispyyhkimättä, ja tällävälin joka pään kohdalla pystyssä oleva mies kolhaisi sauvansa kärjellä maahan, osoittaen suoraa tietä alttarille.
— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!