— Menkäämme pois täältä — rukoili Giorgio hartaasti, joka oli levoton ja hämillään, ja koetti vetää ystävätärtään mukaansa.
— Jos hän täällä äkkiä edessäni kaatuisi maahan! Jos tauti kouristaisi hänet keskellä tungosta! — hän ajatteli ja tunsi veren suonissaan jähmettyvän. Ja hän muisti Ippolitan Caronnosta kirjoittamat kirjeet, joissa hän epätoivoisin samoin oli hänelle tuon seikan ilmaissut. Ja taaskin Giorgio kuvitteli häntä, kuten silloin, kalpeat kädet vavahtavina ja sormissa sekavat hiustöyhdöt…
— Menkäämme pois! Tahtoisitko, että menemme kirkkoon?
Ippolita ei sanonut enää mitään, ikäänkuin isku niskaan olisi hänet puuduttanut.
— Tahtoisitko mennä sisälle kirkkoon? — toisti Giorgio, pudistaen häntä ja koettaen salata levottomuuttaan. Ja hän tahtoi lisätä: — Mitä sinä ajattelet? — mutta hän ei rohjennut. Hän luki Ippolitan silmistä niin synkkää tuskaa, että hänen sydämensä ja kulkkunsa kuristuivat kokoon. Sitten hän luuli, että tuo äänettömyys ja huumaus oli uhkaavan kouristuksen oireita, hän pelästyi hillittömästi. Enempää ajattelematta hän mutisi:
— Oletko sairas?
Ja nämä hätääntyneet sanat jotka paljastivat hänen epäilyksensä ja salaisen pelkonsa, lisäsivät molempien levottomuutta.
— En, en — Ippolita virkkoi ilmeisesti väristen, ollen kauhun valloissa, tunkeutuen lähelle ystäväänsä, jotta hän olisi suojellut häntä uhkaavalta onnettomuudelta.
Ja väkijoukon sullomana, hämmentyneinä, mieli lamassa, kurjina kuin kaikki muut, säälittävinä ja apuatarvitsevina kuin he kaikki, heidän kaikkien tavoin tuntien kuolevaisen lihansa taakkaa, kokivat molemmat muutaman hetken aikana todella yhteenkuuluvaisuuttaan tähän rahvaaseen, jonka keskellä pelkäsivät ja kärsivät; molempien sielut sulivat muutamaksi silmänräpäykseksi äärettömän inhimillisen surkeuden tietoisuuteen.
Ippolita tointui ensiksi ja kääntyi kirkon pääovea kohti, joka oli sinervän sauhun verhoamana, mistä ajottain vahakynttilöiden liekit valoaan loivat pyörteiseen vilinään.