Ja yhä vaan keskeymättä he kiersivät kirkon ympäri, kiihtynein askelin, kohottaen ääntään, yhä enemmän yltyen raivoavien huudoista ja eleistä. Neitoset, päälaeltaan melkein kaljuina, käyttivät ohuita hiuksiaan hajalla ja oliiviöljyllä voideltuina, kasvot ja ryhti olivat typeriä; he kulkivat jonossa aina pitäen toisella kädellä kiinni toverinsa olkapäästä ja katsoen musertuneina maahan — surkeita olentoja, joiden kohdun oli määrä synnyttää ilman intohimoa siitettyä viheliäistä ihmisrotua, johon alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyi.
Eräänlaisten syvien paarien pohjalla makasi rampa, joka oli läkähtyä lihavuuteensa ja jonka roikkuvat kädet olivat luuvalon käyristämät ja retiisinkokoisten nystyröiden kauheasti rumentamat. Ne liikkuivat alinomaan väristen; otsalta ja kaljulta päälaelta virtasi hiki ja kasteli hänen leveitä kasvojaan, jotka olivat vaaleanpunaväriset ja täynnä punaisia suonia kuin härän perna. Ja hänellä oli kaulassa joukko taikaesineitä ja vatsallaan levitettynä pyhimyksenkuvalla varustettu lehti. Hän kähisi ja ähki, kuin jo puoleksi sammuneena tuskalliseen kuolonkamppaukseen; sietämätön haju erosi hänestä, melkein kuin mädänneestä; kaikki hänen huokosensa henkivät noiden viimeisten elon värähdysten hirvittävää tuskaa; ja kuitenkaan hän ei tahtonut kuolla: paareilla hän antoi kantaa itsensä Jumaläidin jalkojen juureen, jotta olisi välttänyt kuoleman. Vallan lähellä häntä voimakkaat miehet, jotka kirkollisissa juhlissa olivat tottuneet kantamaan jykeviä kuvapatsaita tai lippuja, laahasivat eteenpäin riivattua miestä, joka kähisten puolustautui heidän kouriltaan; hänen vaatteensa olivat repaleiset, vaahto oli suupielissä, silmät pullistuivat esiin kuopistaan, kaulasuonet paisuivat, tukka oli sekaisin ja kasvot sinervät kuin hirtetyllä. Aligi niinikään kulki ohi — tuo mies, joka kantoi uhrilahjaansa — ja hän oli nyt vielä kalpeampi kuin vahaluunsa. Ja kaikki muutkin retkeilivät loppumattomassa kiertokulussa ohi; nuo kolme nuoraan kytkettyä naista palasivat taas; ohi kulki uudelleen mustaa ristiä kantava raivotar ja vaikeneva verisiteinen vaimo, ja päänsä päällä kehtoa kantava, ja säkkipukuinen nainen nöyryyteensä kokoonkutistuneena, kasvot kolkkojen kyynelten uurtamina, jotka heruivat esiin vaipuneiden luomien alta; hän tarjosi kuvan kaukaisesta aikakaudesta, ollen yksin joukossa kuin muinaisen ankaran katujamielen henkäyksen verhoamana ja herätti Giorgion mielessä vielä kerran suuren ja puhtaan clementiläisbasilikan näyn, jonka karkeatekoinen alkuperäinen kuorikellari muistutti IX:nnen vuosisadan kristittyjä, Ludvik II:sen aikoja.
Eläköön Maria!
Kulkivat, kulkivat vaan lakkaamatta ohi — kiihtynein askelin ja äänin, mielettöminä auringon paahteesta, joka rasitti otsaa tai takaraivoa, kiihoittuneina riivattujen huudoista ja kirkosta kuuluvasta kohinasta, heidän astuessaan pääoven ohi, intohimoisen huumautumisen valtaamina, joka yllytti heitä verisiin uhriin, lihansa ruoskitsemiseen, epäinhimillisiin katumuksentekoihin. Ja taaskin he kiersivät piirissä, kärsimättöminä päästäkseen sisälle, kärsimättöminä heittäytyääkseen alas pyhitetylle lattialle ja lisätäkseen omilla valituksillaan niiden valitusten lukua, jotka lukemattomat polvistuneet ihmisolennot täällä olivat ilmoille päästäneet. Ja yhä vaan he jatkoivat kiertokulkuaan, luku kasvoi yhä edelleen, ja he tunkivat ja sysäsivät toisiaan niin rajusti, etteivät enää näyttäneet yksityisolennoilta, vaan yhtenäiseltä ainejoukolta, jota pyörteinen voima ajoi eteenpäin.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Äkkiä joukosta syöksyi nuorukainen kaatumataudin kouristamana maahan.
Lähelläolijat hoitelivat häntä vetäen hänet syrjään pyörteestä.
Väentungoksesta juoksi useita uteliaita saapuville tuota merkillisyyttä
katselemaan.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Ippolita kalveten ja ääni ja ilme oudosti muuttuneena.
— Ei mitään, ei mitään — auringonpistos — vastasi Giorgio tarttuen hänen käsivarteensa, viedäkseen hänet pois.
Mutta Ippolita oli jo älynnyt, mistä oli kysymys. Hän oli huomannut, kuinka kaksi miestä väkivoimalla kiskoi erilleen hänen leukojaan ja tunki lusikan hänen suuhunsa, ettei hän olisi purrut poikki kieltään. — Häneen oli vaistomaisesti tarttunut tämä kauhea hammasten kiristys, ja ehdoton kauhu oli järkyttänyt hänen olemuksensa syvimpiä juuria, missä tuo "pyhä kipu" uinui ja saattoi herätä.
— Hän potee Pyhän Donaton tautia — sanoi Cola. — Älä pelkää.