— Tahdotteko mennä sisälle? — hän kysi.
Ippolita ratkaisi:
— Menkäämme, menkäämme!
Vanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä. Ippolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki voimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein käsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla äänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein kosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota isot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka kynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili; se oli sairaan vanhan apinan käden näköinen.
Vihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen pylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa.
Eri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn vuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he seurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan.
Miehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla koristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina nojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui hikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki rinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin, rintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi niistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan armonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia lihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo häviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut; suippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien tai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia taas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla. Neniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja kuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai syöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia, kuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin märehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä. Suita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä kuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin kuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla; vihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia rauhaisrohkoja. — Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha on alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon ohi.
Eläköön Maria!
Joka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli roteva, jykeväjäseninen mies, joka lakkaamatta rohkaisi uskovaisia kolkosti huutaen ja hurjasti eleillen, tuupaten uupuvia selkään, laahaten väsyneitä vanhuksia edelleen ja parjaten kirouksin naisia, jotka henkeä vetääkseen keskeyttivät ylistyslaulun. Oliivin värinen jättiläinen, jonka silmät kiiluivat tuuhean mustan hiustupsun alla veti kolmea eukkoa nuorista jälessään. Hänen edellään astui nainen, jolla ei ollut muuta yllä kuin säkki, mistä pää ja käsivarret pistivät esiin. Toinen pitkä, laiha, kelmeäkasvoinen vaaleasilmäinen vaimo astui kuin unissakävijä edellä, laulamatta ja koskaan kääntymättä; povellaan hänellä oli punainen side, jota kuollettava haava näytti verellä kostuttavan; ajoittain hän horjahti, näyttäen siltä kuin ei enää olisi pysynyt pystyssä vaan kuin tuossa tuokiossa olisi kaatunut maahan milloinkaan enää ylös nousematta. Kolmas, hirvittävä ja hurja, kuin maalaisraivotar, veripunainen vaippa sidottu haiseville lanteille, ryntäillä kirjo-ompelusta, joka loisti kuin kalanruodot, heilutti mustaa ristinkuvaa, johti joukkoaan ja rohkaisi sitä. Neljäs kantoi päänsä päällä mustalla huivilla peitettyä kehtoa, kuten Liberata tuona kolkkona yönä.
Eläköön Maria!