Uudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi keskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi kaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti kaikuvan "Maria" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta. Ylistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat tunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti.
Maria eläköön!
Eläköön Maria!
Tupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat äärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä täällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten siteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa ja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä näytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen sullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä kouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni räikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat.
— Menkäämme kirkkoon! — sanoi Ippolita, joka näytti olevan suunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi kiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta helteisemmin aurinko paahtoi päälakea.
— Vieläkö jaksat? — kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. — Tahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä voimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? —
— En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle asti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule, kuinka he huutavat! —
Hän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet ja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat huitoneet käsillään ympärilleen.
Cola sanoi:
— He rukoilevat lunastusta.
Hän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta ponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen heille tilaa.