Eri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina ja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden helmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse tuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta tehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli puolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö, joka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan. Ja todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan, laahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta kyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa, ja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut.
Eläköön Maria!
Joukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille vastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä nähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin sylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti kohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä päännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan syljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia ja huusi: — Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman suuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin pisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä läsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja pidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä mitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa ja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia huuliaan.
Maria eläköön!
Uudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat. Siellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla tai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen ruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien nojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen leipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota ympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin soluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka näyttivät kilpikonnan iholta.
Muutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät, hampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet, eivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa, melkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten vartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä ja himokkaana kärpäspilvi.
Mutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat kiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin, päästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti vaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen pyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo kauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan työn aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän pureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko heidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä villipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi, levittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa hajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka, tarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja kukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan sileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret anilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä virvoitusjuomia.
Maria eläköön!
Yhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas paisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka jo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat, kaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat heidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi saalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut harhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet toivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin lupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä poloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he puhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä helpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja onnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta peloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan. Jokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa peijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin. Ne lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä kun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää ja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi — nuo sanomattomat kärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen itaruuden likaiseksi ja raaaksi — kaiken tämän paljasti se vapiseva känsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi.
Maria eläköön!