— Armoa! Armoa!
Ääni katkesi, he kalpenivat, kaatuivat äkkiä kumoon ja heidät kannettiin ulos; ja sillä aikaa nousivat taas toiset, kuin olisivat kasvaneet esiin maasta.
— Armoa! Armoa!
Näiden valitushuutojen kaikuessa, jotka näyttivät raatelevan rikki sen poven, josta olivat lähteneet, näitä yhtä luottavaisesti ja voitokkaan itsepintaisesti lausuttuja tavuita toistettaessa, tuon paksun pölyn lennellessä, joka laskeusi kuin ukkospilvi, toisten ruumiita kosketeltaessa niin lähellä, että hengitykset sekaantuivat, veren ja kyyneleiden vuotaessa, liikutti koko tuota ihmisjoukkoa yksi ainoa ajatus, se muuttui yhdeksi ainoaksi säälittäväksi olennoksi, jolla oli vaan yksi liike, yksi ääni, yksi suuri huoli ja raivo. Kaikki kärsimykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi kärsimykseksi joka Neitsyen tuli poistaa, kaikki, toiveet yhdeksi ainoaksi toiveeksi, joka Neitsyen tuli toteuttaa.
Ja säkenöivän pyhänkuvan alla vavahtelivat vahakynttiläin liekit tämän intohimon myrskyn pauhatessa.
VII.
Syrjässä puiden suojassa istuivat nyt Giorgio ja Ippolita vapaassa ilmassa, uupuneina, tuperruksissa, kuten kaksi haaksirikkoista, jotka olivat pelastuneet vaarasta. He vaikenivat, ollen melkein kykenemättömät ajattelemaan, joskin ajottain juuri koetun kauhistuksen väre heissä vavahteli. Ippolitan silmät olivat punaiset itkusta, ja molemmat oli kirkossa tuona kamalana hetkenä vallannut yleinen kiihkon raivo; hulluutta peläten he olivat paenneet.
Nyt he istuivat loitommalla niittytasangon rajalla, puiden siimeksessä. Tämä kolkka oli melkein kokonaan autio. Ainoastaan muutamien vääntyneiden oliivi-runkojen ympärillä seisoi muuli-ryhmiä tyhjät satulat selässä, niin liikkumattomina, kuin olisivat olleet hengettömiä; ne saattoivat puun varjon surullisen näköiseksi. Vilisevän joukon kumea pauhina tunki tänne asti; kuuli hengellisen laulun, torventoitotukset, kellojensoiton; näki joukkueiden pitkinä riveinä kulkevan kirkon ympäri, käyvän sisälle ja taas poistuvan.
— Tahtoisitko nukkua? — kysyi Giorgio Ippolitalta, nähdessään, että hän sulki silmänsä.
— En, mutta en enää jaksa nähdä…