Giorgio tunsi samaa vastenmielisyyttä. Vaikutelmien kestäväisyys ja voimakkuus oli voittanut hänen elintensä vastustuskyvyn. Tuo näky oli käynyt hänelle sietämättömäksi. Hän nousi.
— Nouse ja tule — hän sanoi Ippolitalle. — Istumme tuonne kauemmaksi.
He kulkivat alas viljeltyyn notkoon ja hakivat itselleen hiukan varjoa. Aurinko paahtoi polttavan kuumana. Kumpikin muisteli San Vitossa vuokraamaansa taloa, ja meren rannalla olevia kauniita ilmavia huoneita.
— Kärsitkö suuresti? — kysyi Giorgio ystävättäreltään, huomaten hänen kasvoillaan selvät tuskan jäljet ja hänen silmissään sitä synkkää surullisuutta, joka jo aikaisemmin keskellä joukkoa kirkon pääkäytävän luona oli häntä säikähdyttänyt.
— En. Olen hyvin väsynyt. —
— Tahtoisitko nukkua? Miksi et vähän nukahda? Nojaa minuun. Tahdotko?
Jälestäpäin voit paremmin.
— En, en.
— Nojaa toki minuun. Odotammehan vaan Colaa ja sitten palaamme takaisin Casalbordinoon. Sillävälin veit tässä levähtää.
Ippolita otti hatun päästä; sitten hän kumartui hänen puoleensa ja nojasi päänsä häneen.
— Kuinka kaunis sinä olet! — Giorgio virkkoi, katsellen häntä tässä hänen asennossaan.