Ippolita hymyili. Taaskin kärsimys hänet kirkasti, loi häneen syvemmän kiehtovan viehätyksen.
Giorgio jatkoi:
— Etpä pitkään aikaan ole antanut minulle suudelmaa.
He suutelivat toisiaan.
— Nuku nyt vähän aikaa — hän rukoili hellästi.
Kaikkien kokemiensa kamalien ja outojen seikkojen jälkeen näytti rakkaudentunne hänessä uudistuneen. Uudelleen hän eristäytyi, sulkeutui kuoreensa ja sysäsi luotaan yhteyden kaikkeen muuhun kuin valitsemaansa olentoon. Uskomattoman nopeasti irtaantui hänen henkensä kaikista harhakuvitelmista, jotka olivat syntyneet mystillisen haaveilun ja ihanteellisen askeesin hetkinä; hän ravisti pois itsestään "jumalallisuuden" ikeen, jonka oli asettanut väsähtäneen tahdonvoimansa sijalle, epäillessään sen jälleenheräämistä. Hän tunsi nyt samaa inhoa uskoa kohtaan, jota oli kirkossa tuntenut vihityssä pölyssä matelevaa, saastaista elukkaa kohtaan. Jälleen hän näki edessään pappien lihavat valkoiset kädet, jotka vastaanottivat uhrilahjoja ja noiden mustien vartaloiden häärinää suljetun aitauksen takana. Kaikki tämä oli halpaa ja kielsi Herran läsnäolon, jonka oli toivonut oppivansa tuntemaan äkillisen ilmestyksen muodossa. Mutta tuo suuri kokeilu oli vihdoinkin päättynyt. Hän oli koetellut ruumiillista yhteenkuuluvaisuuttaan rotunsa alimpiin kerroksiin, eikä hänessä ollut liikkunut mikään muu tunne kuin voittamaton kauhu. Hänen olemuksensa ei voinut upottaa juuriansa tuohon maaperään; hänellä ei voinut olla mitään yhteistä tuon joukon kanssa, joka — kuten suurin osa eläinlajeista — oli saavuttanut lopullisen kehitysasteensa, ja jonka tavat lopullisesti olivat sulautuneet lihaksi ja vereksi sen eläimellisessä olemuksessa. Kuinka monena vuosisatana, kuinka monen sukupolven aikana olikaan tämä perimuoto edelleen siinnyt? Ihmislajilla oli siis täydelleen paikoilleen pysähtynyt perusta, joka liikkuvan pinnan vaihtelujen alla pysyi muuttumattomana. Ihanteellinen ihmis-tyyppi ei siis ollut etsittävissä kaukaisesta tulevaisuudesta, ei etenemiskauden tuntemattomasta päättymisestä, vaan se ilmestyi ainoastaan korkeammin kehittyneissä yksilöissä, jotka esiintyivät kehitysaallon harjalla. Ja nyt hän huomasi, miten yrittäessään löytää itsensä ja oikean olemuksensa sen rodun välittömästä kosketuksesta, josta polveutui, olikin eksynyt kuten se, joka tahtoisi koettaa tutkia merenaallon muodon, koo'on, suunnan, nopeuden ja voiman syitä sen alla levossa olevista vesijoukoista. Hänen kokeilunsa tarkoitus oli epäonnistunut. Hän oli vieras tuolle rahvaalle, kuin veden väelle, vieras hän niinikään oli maalleen, maaemolle, isänmaalle, samoin kuin omaisilleen ja kotiseudulleen. Ainaiseksi täytyi hänen luopua tehottomasti etsimästä tukikohtaa, pysyvää turvaa, varmaa perustaa. — Minulla on sama tietoisuus kuin ihmisellä, joka on tuomittu oleskelemaan alati horjuvalla vaarallisella maaperällä ja joka, minne asettaneekin jalkansa tuntee, että tasapaino häneltä puuttuu. — Tämän vertauksen muodossa hän kerran ennen oli kuvannut alituista ahdistustaan. Mutta miksi hän ei voinut, jos nyt kuitenkin tahtoi edelleen elää, järjestelmällisen harjoittautumisen avulla tulla niin vahvaksi ja taitavaksi, että huolimatta eri vaikutelmista tottuisi säilyttämään tasapainonsa ja tanssimaan vapaana ja rohkeana kuilun partaalla? Varmaa oli, että hän tahtoi elää edelleen. Hänen jatkuvat kokeilunsa sitä ilmeisesti todistivat. Syvä vaisto, joka hänessä oli säilynyt koskemattomana, nousi yhä uusiintuvien keinotekoisten menettelyjen avulla vastustamaan kuoleman heikontamistyötä. Mitä muuta oli tuo hänen niin älykkäästi keksitty ja taidokkaasti kaunisteltu aaskeettinen unelmansa kuin keino vastustaa kuolemaa? Hän itse oli alunpitäen asettunut tuohon pulmaan — joko seurata Demetrion esimerkkiä tai vihkiä itsensä taivaalle. Hän oli valinnut jälkimäisen, jäädäkseen elämään. — Jos tahdot elää, niin opeta henkeäsi kammoksumaan totuutta ja varmuutta. Luovu syvästä punnitsemisesta. Älä nosta verhoa. Usko sitä, mitä näet ja sitä sanaa, jota kuulet. Älä hae ulkopuolelta maailmaa näennäisyyksiä, joita ihmeelliset aistisi sinulle luuloittelevat. Palvele harhaluuloa. —
Ja jo hän löysi viehätystä tästä haihtuvasta hetkestä. Hänen tajuntansa syvyys ja hänen tunne-elämänsä vastaanottavaisuuden ääretön laajuus täyttivät hänet ylpeydellä. Ne lukemattomat ilmiöt, jotka hetkestä hetkeen seurasivat toisiaan hänen sisäisessä maailmassaan, saattoivat hänen sielunsa käsityskyvyn esiintymään rajattomana. Ja tämä ohimenevä hetki, jona hänestä tuntui olevan salaisia yhdyskohtia ja kätkettyjä yhtäläisyyksiä sattuman ilmestysmuotojen ja hänen tunteidensa välillä, tarjosi todella omituista viehätystä.
Epäselvänä kaikui hurjan lauman melu, jonka pyörteestä hän vastikään oli paennut; se saapui tänne sekavana ja herätti hänessä silmänräpäyksessä näkynä kauhean liekin, missä riivatut hirvittävässä sekamelskassa hosuivat ympärilleen. Ja tämän lakkaamattoman metelin kestäessä hän joka tuulenhenkäyksellä tunsi lehtien hyväilevän kahinan, jotka siimestivät hänen ja Ippolitan lepoa. Ippolita lepäsi uinahtaen, suu puoleksi avoinna, tuskin huomattavasti hengittäen; ja ohut hiki kasteli hänen otsaansa. Paljaina olivat hänen kätensä ristissä sylissä; ja rakastajan mielikuvitus näki hänen sormiensa välissä tuon "irtiraastetun hiustöyhdön". Ja räikeässä päivänvalossa, tuossa kärventyneessä seudussa esiintyi tuon hiustöyhdön herättämänä kaatuvantautisen haamu — tuon henkilön, joka kirkon ovella äkkiä oli syöksynyt maahan. Ja hän näki vielä, kuinka tuo henkilö oli väännellyt itseään kahden mieshenkilön käsissä, jotka pitivät sitä kiinni ja jotka väkivoimin koettivat aukaista sen leukoja avaimella, jota tunkivat hampaiden väliin. — Tuo kummitus saapui ja katosi, ikäänkuin todellisena ilmestynyt uni. — Jos hän heräisi ja samalla hänessä puhkeaisi tuo salainen tauti! — ajatteli Giorgio sisäisestä kauhusta väristen. — Kenties aivojeni kuvittelu vaan on hänestä minuun siirtynyt sieluntila. Kenties näen minä hänen untansa. Ja tämän unen syy on kenties hänen elintensä alkava järkähdys, joka lisääntyy kouristukseen asti. Eikö uni joskus ole salaisen taudin enne? — Ja hän viehättyi harkitsemaan eläimellisen elimistön salaisuuksia, joita epämääräisesti käsitti. Hänen jo viiden pääaistinsa selvittämän elimellisen mieltämiskykynsä laajalla alalla ilmeni vähitellen toisia väli-aisteja, joiden tavattoman hienot havaintokyvyt paljastivat hänelle siihenasti tuntemattoman maailman. Eiköhän Ippolitan salainen tauti voinut tarjota kiitollista tilaisuutta jossakin tavattomassa muodossa astua hänen yhteyteensä?
Tarkkaavasti hän häntä katseli, samoin kuin tuona jo etäisenä päivänä vuoteessa. Hän näki riippuvien oksien ohuiden varjojen väräjävän hänen kasvoillaan. Hän eroitti lakkaamattoman kohinan, joka levisi pyhätöstä ulkoilmaan. Lyijynraskaana laskeutui uudelleen alakuloisuus hänen sydämeensä; väsymys valtasi hänet. Hän nojasi päänsä puunrunkoon ja sulki silmät, enempää ajattelematta.
Juuri oli hän joutumassa unen helmaan, kun Ippolitan säpsähdys häntä pudisti.