— Giorgio! —
Pelästyneenä, hämmästyneenä Ippolita heräsi, kuin ei olisi tuntenut missä oli, ja räikeän valon häikäisemänä hän valittaen peitti käsillään silmäluomensa.
— Hyvä Jumala, mikä kipu! — hän valitti kipua ohimoissa.
— Missä olemme? — Oh, se oli kaikki vaan pahaa unta!
— Minun ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne — sanoi Giorgio levottomana. — Kuinka sitä kadun.
— Minä en jaksa nousta. Auta minua.
Giorgio auttoi häntä käsivarsista. Pyörtymyksen kohtaamana Ippolita horjahti ja takertui häneen.
— Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? — hän huusi, täynnä kauhua, ääni käheänä, peläten että täällä avoimella kentällä ja kaukana avunsaannista tuon taudin kohtaus oli hänet kouristanut. — Mikä sinun on? —
Hän painoi häntä itseensä ja piti häntä vallan kiinni povessaan, jossa sydän rajusti sykki.
— Ei, ei, se ei ole mitään — soperteli Ippolita, joka heti käsitti hänen kauhistuksensa ja vaaleni — se ei ole mitään. — Päätäni hieman pyörryttää. Aurinko on minut huumannut. Se ei ole mitään.