Hänen huulensa olivat melkein valkeat ja hän karttoi katsomasta lemmittyänsä silmiin. Tämä ei vielä voinut hillitä pelkoansa ja pahoitteli syvästi, että uudelleen oli hänessä herättänyt levottomuutta ja häpeää. Hän muisti erään Ippolitan kirjeen sanat: — Jos tämä tauti kouristaisi minut sinun sylissäsi! Ei, ei, minä en tule sinua koskaan jälleen näkemään, en tahdo sinua koskaan jälleen nähdä —
Ippolita sanoi hiljaa:
— Se on ohi. Voin jo paremmin. Mutta minun on jano. Mistä saisi juotavaa?
— Tuolta alhaalta kirkon luota, missä teltat ovat — vastasi Giorgio.
Ippolita pudisti päättäväisesti päätään.
— Minä menen sitten sinne. Sinä odotat minua täällä.
Itsepintaisesti Ippolita vastusti.
— Lähetämme sinne Colan. Hänen pitäisi olla tässä lähellä. Kutsun hänet heti.
— Niin kutsu hänet. Mutta lähtekäämme Casalbordinoon. Siellä saamme jotain juoda. Voin vielä kestää jonkun aikaa. Lähtekäämme.
Hän nojasi Giorgion käsivarteen. He kulkivat taas rinnettä ylös. Saavuttuaan huipulle he näkivät jälleen ihmisiä vilisevän kentän, valkoiset teltat, punervan kirkon. Surkastuneiden oliivirunkojen luona seisoivat yhä vielä liikkumattomina muulien alakuloiset hahmot. Vallan lähellä varjossa, johon he äsken olivat vetäytyneet, istui vanha vaimo, näöltään satavuotias; hänkin oli liikkumattomana, kädet polvilla, ja laihat jalat pistäen esiin helmojen alta. Valkoiset hapset riippuivat vahankelmeillä poskilla; huuleton suu näytti syvältä poimulta, verestävät luomet peittivät lakkaamatta silmät; koko hänen ilmestyksessään oli nimettömien tuskien leima.