— Onko hän kuollut? — kysyi Ippolita hiljaa täynnä ahdistusta ja kunnioitusta pysähtyessään.
Kirkon ympärillä pauhasi joukko. Seurueet kulkivat laulaen armottomassa auringonpaahteessa. Yksi näistä kulkueista astui ulos kirkon pääovesta ja kääntyi avointa paikkaa kohti seuraten ristiinnaulitun-kuvaa. Matkan päähän he pysähtyivät, miehet ja naiset, ja asettuivat puoliympyrään kirkkoon päin kääntyneinä. Naiset kyykistyivät alas, miehet jäivät seisomaan, ristinkantaja oli keskellä. He rukoilivat ja ristivät rintansa. Sitten he päästivät yhteisen kovan huudon: viimeisen tervehdyksen. Ylistyslaulua virittäen he jatkoivat matkaansa.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Liikkumattomana iäkäs vaimo pysyi samassa asennossaan. Jotain suurta, kauheta ja ylimaailmallista virtasi hänen yksinäisestä iäkkäisyydestään hänen siinä istuessaan kuivuneen, melkein kivettyneen oliivin varjossa, jonka kaksiosainen runko näytti olevan taivaan salaman merkitsemä.
Jos hänessä vielä oli henkeä, oli ainakin varma, etteivät hänen silmänsä enää nähneet, eivätkä korvansa kuulleet ja että kaikki aistinsa olivat sammuneet. Siitä huolimatta hän näytti todistajalta, joka oli kääntynyt ijäisyyden näkymätöntä puolta kohti.
— Itse kuolema ei ole niin arvoituksellinen kuin tämä elämän jäännös tässä ihmisrauniossa! — ajatteli Giorgio, ja samalla häälyi hänen henkensä edessä outoja tunteita herättäen ikivanhan tarun epämääräinen kuva.
— Miksi et herätä satavuotista, joka uinahtaa kuoleman kynnyksellä? Hänen uinauksessaan piilee kaiken tieteen alkulähde. Miksi et kysele viisaalta maaemolta? — Himmeät sanat, aikoja sitten unhoittuneiden runoelmien katkelmat sukelsivat esiin hänen muististaan; rytmillisten vertauskuvien epämääräiset säkeet surisivat hänen päässään.
— Menkäämme, Giorgio — sanoi Ippolita hetken mietiskellen vaiettuaan.
— Kuinka kaikki täällä on surullista! —
Hänen äänensä kaikui uupuneelta ja hänen silmissään lepäsi synkkä varjo, josta rakastajalle ilmeni kauhua ja selittämätöntä mieliharmia. Hän ei rohjennut häntä lohduttaa, peläten että hän tuosta lohduttelusta johtuisi ajattelemaan uhkaavan onnettomuuden pelkoa, joka näytti häälyvän hänen päänsä yli siitä hetkestä alkaen, kuin hän oli nähnyt kaatuvatautisen syöksyvän maahan keskellä väkijoukkoa.
Mutta muutaman askeleen päästä hän taas pysähtyi, kuin tuskan tukahuttamana, jota ei voinut polkea, kuin kurjuuden painamana, jota ei voinut karkoittaa. Hän katsoi lemmittyynsä, katsoi ympärilleen epätoivoisena.