— Jumalani, Jumalani, kuinka surullista!
Se oli ruumiillista alakuloisuutta, raakaa alakuloisuutta, joka kohosi hänen olemuksensa sisimmästä kuin tiheä, raskas aine, joka sietämättömällä painollaan veti häntä maata kohti. Hän olisi tahtonut vajota maahan kuin musertavan painon alaisena, eikä koskaan enää nousta! Hän olisi tahtonut menettää tajuntansa, muuttua tunnottomaksi aineeksi, hengittää pois elonsa.
— Sano minulle, sano minulle, mitä tahtoisit minun tekevän, sinua auttaakseni — sopersi Giorgio, tukien häntä käsistä ja mielettömänä pelästyksestä.
Eiköhän tämä alakuloisuus ollut tuon taudin oire?
Ippolita pysyi muutaman hetken jäykkänä ja liikkumattomana, silmät hieman mulkoillen.
Pelästyneenä huudosta, jonka eräs joukkueista lähellä päästi ilmoille jäähyväistervehdyksenä kirkolle, hän vapisi.
— Vie minut jonnekin. Kenties on majatalo Casalbordinossa… Missähän
Cola lienee?
Giorgio teroitti katsettaan, toivoen näkevänsä jossakin vanhuksen.
— Ehkä hän etsii meitä joukosta — hän sanoi — tai on hän jo lähtenyt matkaan Casalbordinoon ja luulee löytävänsä meidät sieltä.
— Lähtekäämme siis yksin matkaan. Näen vaunumme tuolla. —