— Jos tahdot, lähdemme. Mutta nojaa lujasti minuun. —
He kääntyivät maantielle päin, joka hohti vaaleana kentän laidassa. Tuntui siltä kuin olisi melu ajanut heitä eteenpäin. Temppujentekijän kuuluttajatorvi toitotti korvia viiltäviä ääniään heidän jälkeensä. Ylistyslaulun alati yksitoikkoinen nuotti erosi epätoivoisen itsepintaisesti kaikista muista äänistä.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Kuin maasta kasvaneena ilmestyi äkkiä kerjäläinen ja ojensi kättänsä.
— Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! — Se oli nuori mies. Hänen päänsä ympärille oli sidottu punainen huivi, jonka lieve peitti toisen silmän. Hän nosti tätä lievettä ja osoitti silmää, joka oli yhtenä ainoana räämäisenä paiseena, jonka yläpuolella luomi vavahteli kammoittavan näköisenä.
— Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! —
Giorgio ojensi hänelle rovon; ja hän peitti taas inhoittavan vammansa. Mutta muutaman askeleen päässä jättiläisen kokoinen verevä mies, jolla vaan oli toinen käsivarsi, veti paidan puoleksi alas näyttääkseen punaista ja rupista leikkauksen arpea.
— Purema! Hevosen purema! Katsokaa! Katsokaa!
Ja näin paljastuneena hän heittäysi maahan; ja suudellessaan maata yhä toistamiseen, hän joka kerta huusi ääni käheänä:
— Armoa! —