Toinen kerjäläinen, halvautunut loikoi puun juurella vuoteella, joka oli kokoonpantu satulasta, vuohen vuodasta, tyhjästä petroleumi-tynnyristä ja isoista kivistä. Likaisen lakanan verhoamana, mistä pisti esiin kaksi karvaista, kuivettuneen loan likaamaa säärtä hän hurjin elein juuren tavoin vääntyneellä kädellään hosui luotaan kärpäsiä, jotka sakeina parvina häntä kiusasivat.
— Armoa! Armoa! Armahtakaa minua! Neitsyt sen teille palkitsee. Armoa!
Huomatessaan yhä uusia esille rientäviä kerjäläisiä Ippolita joudutti askeleitaan, ja Giorgio viittasi lähimmälle ajurille. Kun he istuivat vaunuissa, sanoi Ippolita helpoituksesta huoaten:
— Vihdoinkin!
— Onko Casalbordinossa majataloa? — kysyi Giorgio ajurilta.
— On kyllä, herra.
— Pitkältäkö sinne on matkaa?
— Niukasti puolen tuntia.
— No, ajakaa sitten.
Hän tarttui Ippolitan käsiin. Hän koetti saada hänet iloiselle tuulelle.