— Kas niin! Rohkeutta! Otamme itsellemme huoneen, voimme levätä perinpohjin. Emme enää näe mitään, emme enää kuule mitään. Minäkin olen vallan uuvuksissa ja pääni on tyhjä…
Nauraen hän lisäsi:
— Eikö sinun ole hieman nälkä?
Ippolita vastasi hymyilemällä. Giorgio jatkoi, manaten muistoista esiin
Luigi Tagnin vanhan majatalon:
— Tulee olemaan kuin Albanossa. Muistatko?
Hänestä näytti, kuin olisi Ippolita vähitellen käynyt iloisemmaksi.
Hän tahtoi johtaa hänen mieleensä hilpeämpiä ja kevyempiä ajatuksia.
— Mitenhän voinee Pancrazio? Oh, kylläpä nyt hänen appelsiininsa
maistuisivat! Muistatko? En tiedä, mitä nyt maksaisin appelsiinista…
Oletko hyvin janoissasi? Voitko pahoin?
— En… Voin jo paremmin. Minusta tuntuu mahdottomalta, että tuo kauheus jo on ohi. Tätä päivää en voi koskaan unhoittaa, en koskaan.
— Lemmikki parka!
Giorgio suuteli hellästi hänen käsiään. Sitten hän osoitti viljavainioita, jotka ulottuivat tiehen asti ja huudahti:
— Katso, kuinka kaunista viljaa! Virkistäkäämme ja puhdistakaamme katseitamme sen näyllä!